tässä ja nyt

Kuuntelin eilen aamulla Hämeen radiosta todella mielenkiintoista haastattelua missä tuore väitöskirjantekijä totesi koulun suurimmaksi ongelmaksi sen, etteivät opettajat osaa olla läsnä tilanteessa tässä ja nyt. Että asiat kyllä osataan ja hallitaan mutta ihmissuhdetaitoja ei sitten osatakaan. Jostain syystä en todellakaan ollut hämmästynyt kuulemastani, päinvastoin. Yli kahdenkymmenen vuoden opettajakokemuksella varustettuna voin todeta, että väitöskirja varmasti pitää paikkansa.

Valitettavasti sama osaamattomuus tuntuu vaivaavan meitä muutenkin. On niin mahdottoman vaikeaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja niihin ihmisiin joiden kanssa kulloinkin olemme. Ajatus harhailee helposti tulevaan ja/tai menneeseen ja mietimme mitä olisimme voineet tehdä toisin, mitä toinen olisi voinut tehdä toisin, mitä tulevaisuudessa kannattaisi tehdä toisin tai mitä edellytämme toisen tekevän toisin...

Voin rehellisesti sanoa, että varmasti viimeisen vuorokauden aikana olen itsekin syyllistynyt tähän läsnäolemattomuuteen. Kun toinen innoissaan kertoo mitä on tehnyt tai aikoo juuri tehdä, mietin minä (samalla kun tietysti kuuntelen), että mitenköhän sen huomisen siivoamisen oikein järjestäisi.... ja voi kun on ihanaa nähdä kaikki sisarukset viikonloppuna... Ai mitä sanoit? Totta kai kuuntelen! Miten niin en koskaan kuuntele?

  Mutta varsinkin silloin kun sukset menevät ristiin toivoisi ihmisten osaavan keskittyä olemassa olevaan hetkeen! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että tietää jo ennen kuin riita on alkanutkaan, että mukaan raahataan kaikki aiemmat tekemiset, kaikki entiset ihmiset ja muutenkin kaikki asiaankuulumaton! Olisi oikeasti ihanaa keskustella (tai vaikka oikein riidellä niin että kylä raikuu) siitä mikä juuri sillä hetkellä oikeasti hiertää. Joskus mietin tarkkaan viitsinkö edes aloittaa asioiden selvittämistä kun en aina jaksaisi käydä samoja vanhoja asioita uudestaan ja uudestaan läpi.

Samaan hengenvetoon on kyllä myönnettävä, että haluaisin myös, että toinen kuulisi sen mitä sanon, ottaisi sen vakavasti ja reagoisi siihen. Ettei minun sitten tarvitsisi ottaa samaa asiaa esille uudestaan.. Ymmärrän kyllä, että lasten kanssa on tarpeen käydä samat asiat läpi uudelleen ja uudelleen,  uudelleen ja uudelleen. Mutta kahden aikuisen pitäisi osata selvittää asiat joskus loppuun asti. Niin että voidaan oikeesti laittaa piste keskustelun loppuun niin ettei siihen tarvi enää KOSKAAN palata. Onko se niin paljon vaadittu?