Parisuhteen kolme koota

Pitkän ja onnellisen parisuhteen resepti on tosi vaikea. Koko viikon olen taas pohtinut  asiaa puolelta jos toiseltakin ja tullut tulokseen, että vaikeeta on. Muttei mahdotonta. Ei ollenkaan.

Eräs ihailemani naishenkilö vihaa sanaa parisuhde. Hän haluaa puhua liitosta. Mutta minä pidän juuri tästä sanasta. Pari ja suhde. Siihen kiteytyy aika paljon. Pari tarkoittaa kahta. Ei kahta ja anoppia. Ei kahta ja lapsia. Ei kahta ja toisen (tai molemman) työpaikkaa. Vain ja ainoastaan kahta ihmistä joiden tulee elää ja toimia yhdessä parina.

Suhde taas on muuttuva, dynaaminen mutta kaksi ihmistä yhdistävä juttu. Ilman suhdetta on vain kaksi erillistä ihmistä. Liitto sanasta en pidä yhtä paljon, sillä liitto on ikään kuin itsestäänselvä asia. Kun kaksi erillistä osaa liitetään yhteen ne pysyvät yhdessä. Hyvin tehty liitos pitää osat paikallaan vaikka ympäristö muuttuu tai osat väsyvät. ILMAN, että liitetyt tekevät itse mitään.

Siksi pidän sanasta 'suhde'. Se antaa (ja ehkä vaatiikin) osapuolien itse toimia pysyäkseen yhdessä.
Ja suhde muuttuu kun osat muuttuvat. Suhde muuttuu kun ympäristä muuttuu. Suhde pysyy elävänä reagoiden muuhun elämään. Niinkuin toivon parisuhteenkin tekevän.

Mutta millä ilveellä siitä dynaamisesta ja elävästä suhteesta sitten saa pitkän ja onnellisen? No, siitä tuurista olen kirjoittanut ennenkin. Että tärkeää on se, että on sattunut saamaan tai valitsemaan oikean puolison itselleen. Puolison joka kasvaa samaan suuntaan kuin itsekin kasvaa ja josta kasvaa loistava kumpppani.

Ihan pelkkä tuuri ei ehkä kanna pitkälle. Uskon ,että kolme koota tarvitaan myös: kunnioitus, kumppanuus ja kosketus. On aika mahdotonta rakastaa ihmistä jota ei voi kunnioittaa. Kunnioitus on
niiiiin tärkeä tekijä, että sen saavuttamiseksi kannattaa nähdä paljon vaivaa. Ei ihan kannata jalustallekaan nousta, mutta toisen täytyy kyllä voida katsoa ylöspäin sinua katsoessaan. Ei säälien, ei osaaottaen, vaan kunnioitusta katseessaan.

Kumppanuus  tuo tuttuutta, tukea ja turvallisuutta suhteeseen. Kumppanuus on yhdessä matkantekemistä, yhdessä ongelmien ratkomista ja sitä, että on mukavaa olla yhdessä.

Se, että kosketus jäi tässä jutussa viimeiseksi, ei tarkoita sitä, että se olisi vähiten tärkeä asia. Ei ole. Kosketus on tosi tärkeä asia. Kosketus luo läheisyyttä, pitää suhteen elossa.

Tuurista kiinni?

Ihana, suloinen Seppo Hovi sanoi telkkarissa, että se on paljon tuurista kiinni, että on onnistunut saamaan sellaisen puolison jonka kanssa on ollut onnellinen. Hän sanoi myös olevansa vaimonsa hyvä ystävä, että heillä olisi mukavaa vaikka olisivat 'vaan' ystäviäkin. Siinä salaisuus heidän pitkään liittoonsa.  Kiitos Seppo.  Hyvin sanottu.

Sillä juuri niinhän se on. Että huonolla tuurilla löytää puolisokseen henkilön joka ei vaan sovi itselle pitkällä aikavälillä. Ei sitten millään. Ja hyvällä tuurilla sellainen henkilö löytyy jonka kanssa voi elää hyvän, onnellisen ja pitkän elämän.

Tiedän, että joku älähti heti, että kyllä siihen kovaa työtäkin tarvitaan, ettei se millään ole pelkkää sattuman kauppaa. Että liitto on aktiivista työtä yhteisen onnen eteen: että ongelmien yli täytyy pyrkiä, ongelmia ratkoa ja ja vaivaa nähdä. Ja sekin on totta.

Mutta jos on käynyt oikein hyvä tuuri, on heti alkuunsa saanut kumppanin jonka arvomaailma on sama kuin itsellä. Henkilön, jonka tapa rakastaa sopii sinun tapaasi. Henkilön, jonka suvussa lapset on kasvatettu samoin kuin sinun. Henkilön, jonka päämäärä elämässä sopii yhteen sinun päämääräsi kanssa. Sitten sitä työtä tarvitaan vähän vähemmän.

Mitä tästä opimme? Sen varmaan, että kannattaa olla tosi kiitollinen jos on käynyt niin hyvä tuuri, että parisuhteessa pääsee vähän vähemmällä työllä! Ja jos sitten on käynyt vähän vähemmän hyvä tuuri, kannattaa tehdä vähän enemmän töitä!

#meillätoimiitämä

Sopivasti isänpäivän jälkeen alkaa parisuhdeviikko. Tämän viikon on kuulemma inspiroinut hermostuminen siitä, että vallalla on käsitys, että parisuhteen voisi tiivistää joihinkin 'tämä toimii' listoihin. No, mehän tiedämme, että asia on paljon monimutkaisempi ja jokainen parisuhde on erilainen - ja erilainen eri päivinäkin. Se mikä toimii meillä tänään ei välttämättä toimi teillä eikä meilläkään ensi viikolla.

Kun kysyin tosi pitkään naimisissa olleilta pareilta mikä se heidän salaisuutense oikein on ollut, olen saanut kaksi hyvin erilaista vastausta: Toinen pari sanoi, että ei meidänikäiset ihmiset ole eronneet. Sitä on vaan oltu yhdessä ja tyydytty siihen mitä on ollut. Toinen pari taas sanoi, että on jaksettu selvittää kaikki ongelmat yhdessä. Vastaukset kuvastavat hyvin sitä, miten erilaisia liitot voivat olla.

Vastauksista heijastuu myös se, että jokainen parisuhde on siinä suhteessa olevien summa: yksi ihminen ei voi parisuhdetta tehdä (pari=kaksi) ja se mitä suhteelta haluamme määrittää sen millainen on onnellinen parisuhde. Joskus riittää, että on se toinen joka hengittää samassa talossa vaikkei viikkoon mitään puhuttaisikaan, joskus taas tarvitsee toisen kosketusta ja lähellä oloa joka hetki. JA molemmat tarpeet ovat oikein.

Mutta on liikaa vaatia, että se toinen tekisi minut onnelliseksi. Onni on oma olotila, onni tulee omien tavoitteiden saavuttamisesta ja omien tarpeiden tyydyttämisestä ja usein ihan vaan asenteesta ja halusta olla onnellinen. Jääkaapin ovessani on magneetti missä lukee: Jos haluat olla onnellinen - ole. Aika hyvä ohje. Onnellisuuteenkin täytyy joskus opetella:).

Suhteessa voisi käyttää kolmea ohjetta: rakasta - muuta - jätä.
Usein hyppäämme suoraan rakkaudesta jättämiseen, unohtaen muutos- vaiheen. Jos en ole onnellinen parisuhteessani, voisin yrittää muuttaa omaa käyttäytymistäni, omia tavoitteitani, omaa suhdettani toiseen. Jos teen sitä mitä ennenkin, saan sitä mitä olen ennenkin saanut - jos toinen ei ennenkään ole reagoinut kiukutteluuni niinkuin olen halunnut, ei hän todennäköisesti tee sitä huomennakaan. Ja voimme muuttaa sitä mitä teemme yhdessä, miten määrittelemme parisuhteemme vartaamatta sitä muihin.

Yksi parhaista keinoista parantaa parisuhdetta on tutustua itseen. Kun tunnen itseni, hyväksyn itseni, jopa rakastan itseäni, on siihen helppo sitten  rakentaa päälle toimiva parisuhde. Mutta jos en ole tyytyväinen itseeni, tai en edes tunne itseäni, on vaikeaa 'levätä toisen rakkaudessa' eikä mikään ulkoinen riitä! Jos en ole tyytyväinen, voin ensin MUUTTAA itseni - kehittyä ihmiseksi jota voin ehdoitta rakastaa, tehdä töitä ollakseni rakkauden arvoinen.

Parisuhde ei aina ole helppoa -ei elämä yleensäkään ole aina helppoa - eikä sen kuulukaan olla. Mutta jos puolison ainut tehtävä  on pitää minut onnellisena, on hän kuin nukketeatterin nukke  - sellaista  parisuhdettako sinä haluat? Suhdetta temppuja tekevän nuken kanssa?

5 syytä olla hiljaa

Puheviestinnän ammattilaisena olen hieman huvittunutkin kun löydän itsestäni tarpeen olla hiljaa. No olenhan minä ennenkin kuunnellut ja keskittynyt toisen puheeseen mutta tämä on erilaista.
Nyt huomaan,että hiljaisuus itsessään, ei osana keskustelua, vaan jatkuvana, kestävänä tapahtumana viehättää. Miksi ihmeessä? Pitkän pohdinnan jälkeen löysin ainakin 5 syytä miksi pidän hiljaisuudesta:

1. Omat ajatukseni
Aika luonnollista on, että hiljaa ollessaan kuulee omat ajatuksensa paremmin. Kun ei pysty pukemaan kaikkea sanoiksi, tai ainakaan lausumaan sanojaan ääneen, ne ikäänkuin kehittyvät. Selkiytyvät. Ja joskus jopa rauhoittuvat.

2. Muiden ajatukset
Olen oppinut pitämään siitäkin tunteesta, ettei omia ajatuksiaan voi peilata toisten ajatuksiin. Toisten ajatukset tuntuvat minusta usein fiksuilta, perustelluilta ja järkeviltä. Niihin on liiankin helppo peilata omia tuntojaan. Mutta hiljaisuus antaa mahdollisuuden olla kuulematta toisen ajatuksia ja näin kerrankin ajattelemaan asiat loppuun asti ennenkuin joku toinen törmää tai tukee.


3.  Uudet ajatukset
Kun kerrankin on aikaa ajatella loppuun kaikki vanhat, päässä tavallisesti pyörivät ajatukset, huomaa lopulta ajattelevansa ihan uusiakin juttuja. Tai vanhoja juttuja uudella tavalla.  Tai ihan hulluja juttuja. Tai viisaita (harvemmin näin on käynyt). Mutta uudet oivallukset ja uudet näköalat avautuvat yleensä aina lopulta.

4. Rohkeus
Niin hassulta kuin se tuntuukin, hiljaisuus on tehnyt minusta rohkeamman. Kun lopulta on sinut itsensä ja ajatustensa kanssa, ei tarvitse enää pelätä. Kun hermostunut sählääminen loppuu niin lopulta huomaan rauhan laskeutuvan itseeni ja voiman kasvavan sisältäpäin.

5. Vastuuvapaus
Ehkä parasta ohjatussa hiljaisuudessa on minulle se, että olen kerrankin vapaa kaikesta vastuusta. Äitinä, vaimona, opettajana, yrittäjänä jne tunnen kokoajan olevani vastuussa jonkun toisen hyvinvoinnista. Koko ajan tunnen tarvetta mitata toisten 'henkistä pulssia'. Jos joku ei voi hyvin tai jos jollain ei ole hauskaa, koen, että on minun vastuullani saada tilanne muuttumaan. Mutta ohjattu hiljaisuus antaa luvan ja oikeastaan pakottaakin luopumaan tästä toisten tarkkailusta.

On uskomattoman vapauttava tunne kun kerrankin tärkeää on vain ja ainoastaan itseensä keskittyminen!

Mitähän muuta ihanaa hiljaisuudessa on??? odotan innolla kommetteja!

Naimisissa kultaisennoutajan kanssa?

Aina välillä ihmettelen miten huonosti me ihmiset ymmärrämme toisiamme. Ja miten vähän käytämme aikaa ja energiaa oppiaksemme ymmärtämään toisiamme. Lemmikin metkuihin kyllä perehdymme, saaatamme käydä koirakoulussa, ratsastustunneilla ja vaikka missä kissa näyttelyissä jotta olisimme paras mahdollinen kumppani lemmikille mutta puolisomme ei saa puoltakaan siitä yrityksestä ja panostamisesta!

Miten paljon helpompaa elämä olisikaan jos ajattelisimme, että ihmisetkin kuuluvat ,eri rotuihin, ,aivan kuin koirat. Että ajattelisimme, että on olemassa labbibsen tapaisia ihmisiä, susikoiran tapaisia ihmisiä ja kaikkea siltä väliltä.

Suuri osa ihmisten välisistä ongelmista tuntuu alkavan sillä hetkellä kun luulemme, että toinen ihminen on kuin minä itse, että häntä tulee kohdella kuin minua ja että häneltä voi odottaa samoja asioita kuin minultakin.

Emmehän me koskaan ajattele, että pakottaisimme kultaisennoutajan metsästämään  - ei, siihen tarvitaan ajokoira. Eikä perhoskoiraa ehkä oteta lintumetsälle. Mutta silti ajattelemme, että oman puolison tulisi taipua kaikkeen mahdolliseen. Metsästämään. Löhöilemään sohvalla. Sieniretkelle. Anoppilaan. Filosofiseen keskusteluun, Lastenhuoneeseen. jne. jne.

Ja surullista on se, kun joku menee naimiseen kultaisennoutajan kanssa ja yrittää 'kasvattaa' siitä tanskandoggia! Ei ehkä kannata ottaa itselleen rakkikoiraa jos oikeasti haluaisi puudelin!

Miltä näyttää minun vanhuuteni?

Tiedän, että elämänkulkuun kuuluu vanheneminen. Ja olen oikeastaan aina pitänyt sitä jotenkin lohdullisena ajatuksena. Että minäkin kehityn ja lopulta tulen vanhaksi. Mutta eilen säikähdin tätä ajatusta jälleen kerran.

Kuten kesäisin yleensäkin, eilen suihkussa ajoin säärikarvani, samoin kuin kainalokarvanikin. Tyypillinen suomalainen nainen. Ja silloin se iski se ajatus: entäs kun en enää itse pysty ajamaan karvojani - kuka ne ajaa? Ottaako ystävällinen lähihoitaja vanhainkodissa kerran viikossa tai kahdessa partakoneen käteensä ja ajaa minun säärikarvani? En usko.

Vaikka kuinka kirjoittaisin hoitotahtooni, että minulle ei mitään sinistä pueta ja karvani ajellaan säännöllisesti, niin en usko,  että jokainen  kiireinen lähihoitajasijainen ottaa kansioni esille ja tarkistaa, että minkävärisiä vaatteita sitä rouva aarikalle sitten taas ei puetakaan ja mitkä karvat ne sitten taas ajellaankaan.

Samoin ajattelen kauhulla, että minun täytyy sitten muistaa olla kiitollinen jokaiselle kynsienmaalaajalle ja kissansa vanhainkotiin tuojalle - vaikka en ole koskaan käyttänyt kynsilakkaa ja inhoan lohkeilevaa lakkaa ja kissoja en ole koskaan voinut sietää.....

Kysymys kuuluukin siis, että onko minun pakko sopeutua kaikkeen kun olen vanha enkä enää itse kykene? Eikö sen onnettoman tai innokkaan lähihoitajan tarvitse tutustua minun maailmaani ja siihen mikä minun sukupolvelleni on ollut ja varmaan edelleen ontärkeää ja jopa säädyllistä?

Kun olen kärrännyt suomalaisessa vanhainkodissa vanhuksia suihkuun ja häveliäästi heidät pyyhkeisiin ja peittoihin käärinyt matkan ajaksi olen saanut osakseni ylenkatsetta ja kiukkua -tässä ny tehditä joka mammaa käärimään - ja mitä katsottavaa siinä nyt muka enää on ? Kuka sitä viitsisi katsoa?

Ei kai kukaan, mutta mamma itse tietää olevansa alaston tai kääritty, lakattu tai ei, ajeltu tai ei... mamma itse....

Lapsenlapsen kanssa tein jo diilin siitä, että hän käy sitten vahaamassa minun viikseni niinkuin nyt olen itse tehnyt jo vuosia ja edelleen vahaankin niin kauan kun jaksan ja pystyn. Mutta kauhulla ajattelen sitä päivää kun en enää itse pysty. Toivottavasti se lapsikulta ei sitten muuta minnekään kauas tai hanki omaa elämää, että ehtii mammaa vahailemaan.


Ymmärrän kyllä, että vaihtamattomien vaippojen ja ylilääkityksen rinnalla murheeni ovat pieniä, mutta itsemääräämisoikeuden ja omanarvontunnon kannalta suuria. Mitä himputin iloa on elää vanhaksi  jos joku toinen määrittää minun elämäni? Tekee päätökset puolestani? Päättää mitä saan tai en?

Ja ei, en suostu olemaan kiitollinen jos vaan saan ruokaa ja suojaa - minä haluan ihmisenarvoisen elämän, Loppuun saakka!