Kiitos mielenrauhasta, hiljaisuus!

Keskimmäinen lapsista on taas herännyt kahden tunnin välien, esikoinen on nähnyt painajaisia koko yön, nuorin on muuten vaan täynnä räjähtävää energiaa. Töissä tulossa superkiireinen koe-viikko, miehellä iltavuoroviikkko.... Jäätävät tuulet riipivät tiet täyteen lunta niin että  saan taas rukoilla ja toivoa etten jää kinoksiin pienellä autollani lapset kyydissä.

Itkuhan siinä tulee. Kesken aamun, matkalla viemään lapsia hoitoon ja itseä töihin. Kesken tuiskun jääkylmässä autossa lasten ihmetellessä takapenkillä.

Illalla tulee toinen itku kun saa lapset nukkumaan hetkeksi ja tajuntaan iskee tietoisuus siitä, että huomenna kaikki jatkuu taas samanlaisena. Yhtä huonosti nukutun yön jälkeen. Vähän pienemmillä voimavaroilla vaan. Tästä itkusta ei tahdo tulla loppua.

Sitten herää keskimmäinen itkien ja tuoksuu itkuisenakin suloiselta, kietoo pienet kätensä kaulalleni turvautuen lohduttomana minuun.

Ja  tiedän, että jaksan. Koska minulla on nämä kolme. Ja heillä minut.

Rehellisesti on kyllä myönnettävä, että ilman hiljaisuutta en olisi selvinnyt. Kun yli kolme vuotta jatkuvaa yö-itkua, korvatulehdusta, parisuhdekriisiä, sairaalan lastenosastoa, oman äidin kritiikkiä, anopin tuomitsevaa olemusta ja poissa olevaa miestä on takana, tiedän, että ainoa mikä minut on pitänyt kasassa, on HILJAISUUS.

Onneksi järki ja sydän veivät metsään! Kori käteen rekvisiitaksi ( anopin takia), saappaat jalkaan ja metsään! Kun työpäivät täyttää ihmiset ja niiden äänet, vapaa-ajan lapset ja niiden äänet, yöt lapset ja niiden itkuäänet - metsä rauhoittaa, lohduttaa ja poistaa hälinän päästä ja sielusta.

Hiljaisuudesta on vuosien myötä tullut ystävä ja kumppani - lohduttaja ja rauhoittaja. Elämän heittäessä eteen suruja ja murheita hiljaisuus on asettanut ne oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Lohduttavaksi hiljaisuuden tekee se, ettei se vaadi mitään - ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla hiljaa. Hiljaisuus ei vaadi tiettyä suhtautumista, ei jaksamista tai ymmärtämistä. Kun on oikeasti väsynyt ja alkaa jo epäillä itseäänkin, hiljaisuus vain kietoutuu ympärille - ei kysy, ei käske, ei arvostele. Se antaa väsyneen olla rauhassa, hermostuneen olla levoton ja rauhaa etsivän rauhoittua. Ja silloin kun on ollut huutamisen  paikka on hiljaisuus antanut tietä kovallekin äänelle.

Onko rakkautta ilman rajoja?

Ihminen on siis laumaeläin, eikö? Meidän hyvinvointimme perustuu sille, että meitä on monta yhdessä. Ihminen on niin avuton yksinään, että pienetkin petoeläimet varmasti tekisivät meistä selvää - varsinkin nykyihmisestä jolla ei ole mitään osaamista itsensä puolustamiseen. Mitä tapahtuu koko ihmisrodulle jos emme enää kykyne elämään laumassa?

Rakkaus on aivan ihana asia. Uskon rakkauden kaikkivoipaisuuten ja pyhyyteen ja kaikkeen mahdolliseen. Mutta epäilen suuresti nykyihmisen kykyä rakastaa. Rakkaus on toisesta huolehtimista, toisen tarpeiden omien edelle laittamista, jakamista ja yhdessä kokemista. Eikö? Olenko ymmärtänyt tämän asian jotenkin väärin?

Miten me sitten voimme kasvattaa jälkeläisistämme niin itsekeskeisiksi ja omaannapaantuijottajiksi, etteivät he kykene oikeaan rakkauteen? Miten me olemme kehittämässä tätä rotua suuntaan missä yksilöt tekevät juuri niin kuin tahtovat, miettimättä yhtään mitä se merkitsee muille?

Meillä vanhemmilla on  tarve rakastaa lapsiamme. Se lienee myötäsyntyinen ominaisuus jotta tämä heikko laji pärjäisi tässä lajien välisessä kilpailussa. Ja vaikka ihminen toteaisikin, että me lopetamme kilpailun, että me haluamme elää tasa-arvoisessa maailmassa muiden petojen kanssa, en usko, että muut pedot ovat valmiita tekemään tämän saman ratkaisun. Oikeasti.

Minä olen elänyt suhteellisen onnellisen lapsuuden ja koko elämänkin. Tähän asti. On ollut turvallista tietää, että jos lapsena en itse tiennyt tai jaksanut tai osannut, lähellä oli vanhempi joka osasi. Ja jaksoi. Mistä sen tiesin? Siitä, että se vanhempi oli  käyttäytynyt niin. Se vanhempi oli opettanut minulle mikä on oikein ja väärin, miten tässä laumassa toimitaan, miten tuemme toisiamme, miten teemme kompromisseja ja kannamme vastuumme toisistamme.

Ei se vanhempi sanonut minulle, että tee ihan niin kuin haluat. Tai ole tekemättä. Toteuta itseäsi täysin vapaasti. Ei. Se vanhempi antoi perustan, se vanhempi myös opetti minut ponnistelemaan, yrittämään ja pyrkimään johonkin. Se vanhempi opetti minua näkemään vaivaa, odottamaan ja sitten lopulta nauttimaan saavutuksista. Ei se sanotut, että minun tulee saada kaikki  heti ja helposti. Ei. Se näki potentiaalin minussa, se luotti minun kykyyni kasvaa. Miksi ihmeessä niin useat vanhemmat tänä päivänä eivät tee niin?

Voi himputti jos kouluun tai neuvolaan tai jonnekin kansalaisopistoon saataisiin sellainen koulutus, missä opetetaan suomalaisia kohtaamaan toiset ihmiset silmästä silmään ja katsomaan suoraan mitä vaikutuksia minun tekemisilläni on toiseen ihmiseen. Mitä tapahtuu jos autan tai en. Mitä tapahtuu jos kiitän tai en. Mitä tapahtuu jos sometan tai en. Olisin kyllä aivan täysin innokas opettamaan vaikka joka opistoon, jos tälläinen kurssi saataisiin tehtyä.

Että tämäkin laji sitten säilyisi ja ihmiset rakastaisivat toisiaan ja itseään vielä vuosituhansienkin päästä.

Mihin suomalaismies vaimoa tarvitsee?

Minun rakas hyvä ystäväni erosi ensimmäisestä vaimostaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Tai oikeastaan vaimo erosi hänestä. Tyypilliseen miehiseen tapaan hän totesi eron tulleen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mitään en aavistanut etukäteen, hän sanoi. Kaikki oli hyvin ja sitten vaimo sanoi haluavansa eron. Ihan noin vaan.

Moni suomalainen (ja varmaan muunkinmaalainen) mies ehkä toteaa, että juuri noin  se menee. Ensin ollaan onnellisesti naimisissa ja sitten yhtenä päivänä toista kahvikupillista aamiaspöydässä juodessaan vaimo sanoo haluavansa eron. Heti. Vaikka mitään ongelmia ei ole ollut.

Toinen hyvä ystäväni sanoi yrittäneensä vuosia saada miehensä puhumaan avioliiton ongelmista, hakemaan apua, kokeilemaan perheterapiaa, vaikka mitä, mutta mies ei ottanut kuuleviin korviinsa. Viisi vuotta hän yritti ja sitten ilmoitti haluavansa eron. Silloin mies havahtui sen verran, että ihmetteli mikä ihme vaimoon oli mennyt! Kun vaimo sitten muutti pois kotoa, mies kulki ystävän luota toiselle ihmettelemässä mikä ihme hormoonihirviö oli vaimoon iskenyt kun se oli ihan noin vaan kävellyt pois täysin onnellisesta avioliitosta.

Ensiksi mainitsemani rakas vanha ystäväni alkujärkytyksestä toivuttuaan, itsemurha-ajatusten hälvettyä, uudesta poikamieselämästään selvittyään ja tajuttuaan, että vaimo oli ihan oikeasti ja pysyvästi poissa päätti ottaa elämän omiin käsiinsä. Villakoirineen kaikkineen.

Hän käveli huonekalukauppaan, osti itselleen suuren mukavan nahkasohvan ja suuren television. Jos kerran on yksin elettävä, tehtäköön se tyylillä. Kavereille hän huvittuneena kertoi vaihtaneensa vaimon mukavaan sohvaan. Ja tyytyväisenä hän asettui sohvan nurkkaan kaukosäädin kainalossaan ja totesi elämän olevan juuri sellaista kuin hän oikeastaan halusi sen olevankin.

Toisen ystäväni miehen kävi oikeastaan yhtä hyvin. Kun ei ollut enää yhtään ystävää jolle olisi siunaillut vaimon järjetöntä käyttäytymistä, hän päätti lähteä nauttimaan elämästään. Kapakkakierrosten jälkeen (todettuaan olevansa auttamattomasti liian vanha sellaiseen) järjettömästä kuntoiluinnostaan toivuttuaan (käsitettyään kroppansa olevan oikeasti jo liian 'kokenut' kulumineen kaikkineen) hän päätti sopeutua elämään ilman vaimoa ja otti itselleen koiran kaveriksi.

Tällä tarinalla on montakin opetusta. Ensinnäkin se, että suomalaisnainen osaa yllättää miehensä vielä vuosien avioliiton jälkeenkin - täydellisesti.

Ehkä suurin opetus kuitenkin on se, että näyttää siltä, että olemme jalostaneet sellaisen suomalaismiehen joka on onnellisimmillaan  - no, aina. Tämä sopeutuvainen laji joustaa ympäristöstä huolimatta ja itseensä keskittyen täydellisen onnen saavuttaakseen. Eikä siihen tarvita paljon: Sohva tai koira riittää.

Kateeksi käy.

Kuka puhuu kenenkin elämästä?

Huomaan, että on hyvin vaikea kirjoittaa omista ihmissuhteistani - edes blogia. Tai juurikin blogia. Minua on vaivannut tämä vaikeus viimeiset viisitoista vuotta.  Siitä asti kun erosin ensimmäisestä miehestäni.

Ero itsessään sujui tosi hyvin. Niin hyvin kuin nyt ero voi sujua. Tietysti tunsin itseni maailman suurimmaksi typerykseksi ja huonoimmaksi mahdolliseksi ihmiseksi kuukausi tolkulla, vihasin itseäni epäonnistuttuani tärkeässä ihmissuhteessa, ahdistuin enkä nukkunut, käänsin tuskani kivuiksi ja säryiksi, taivuin tuhannelle mutkalle jotta eksällä ja lapsilla olisi mahdollisimman vähän vaikeeta ja koko ajan tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta. Mutta siis, joo, ihan ilman sukuriitoja selvittiin.

Nyt olen sitten sosiaalisenmedian välityksellä seurannut hyvinkin monenlaisia eroja. Puolisot (tai ne ex-puolisot) estoitta haukkuvat toisiaan ja toistensa ystäviä ja sukulaisia kovaan ääneen milloin missäkin bookissa. Mitä rumempia sanoja keksitään, sen parempi. Siltä se ainakin sivussa kulkijasta näyttää ja kuulostaa.  Kaikki yhteiset kokemukset tuntuvat olevan julkisia tapahtumia heti eropäätöksen jälkeen.

Ymmärrän tavallaan sen. Loukatuksi itsensä tunteva ihminen puolustautuu hyökkäämällä ja ihmisen tarve olla hyvä saa tekemään kaikkensa jotta näkisi itsensä erossa hyvänä osapuolena. Että se toinen on se pahis. Että minä kyllä olisin osannut, jaksanut, pystynyt tai ainakin yrittänyt, mutta kun se toinen....

Se on hyvin inhimillistä. Tiedän sen kokemuksesta. Vieläkin yritän vakuutella itselleni, että syyt eroon olivat minusta riippumattomat. Vaikkei se koskaan tietenkään niin ole. Ainahan syytä on syissä ja sepissä ja... vai miten se sanonta menikään. Muttei kukaan nyt kai oikeasti yksin tappele tai yksin eroa tai  mitään. Että  suhteessa on aina vähintään kaksi osapuolta ja niin edelleen.

Mutta kuka antaa sille toiselle osapuolelle oikeuden käydä julkisesti läpi toisen elämää? Miksi intiimi parisuhde muuttuu julkiseksi taistelukentäksi heti kun erotaan? Jos suomessa ei oikeasti puhuta edes siitä kuinka paljon kukakin kuukaudessa tienaa tai kuinka paljon säästöjä kenelläkin on, niin miksi ihmeessä juuri parisuhde (tai -suhteettomuus) sitten on se asia mistä huudetaan suureen ääneen julkisesti? Käsittämätön juttu!!!

Jos minä saisin päättää, tehtäisiin omaisuuden jako vasta noin vuosi eron jälkeen - ja siinä otettaisiin huomioon kummankin osapuolen käyttäytyminen eron aikana ja heti sen jälkeen. Jokaisesta julkisesta herjauksesta ja haukkumisesta vähennettäisiin tietty summa, jokaisesta anteeksipyynnöstä ja syynkantamisesta voitaisiin sitten lisätä vähän. Ettei olisi mitään 'lusikat tasajakoon' mentaliteettia, vaan lusikat jaettaisiin sille joka ne on ansainnut.

Sillä eron jälkeen suurin sankari on se joka on eniten purrut hampaita yhteen, se joka välilevynpullistumaan asti on pitänyt leukansa kiinni ja niellyt kaiken ärtymyksen ja väärinymmärrykset ja ollut hiljaa jotta ei lisäisi kenenkään kärsimystä tarpeettomasti vain omaa pahaa oloaan helpottaakseen.

Löysin aivan loistavan huoneentaulun seinälleni vähän aikaa sitten: keep your words sweet, you may have to eat them........ hyvä neuvo - sanansa kannattaa pitää syötävän hyvinä, vaikkei niitä kukaan koskaan kurkustasi alas tunkisikaan! Ainakin silloin kun puhut toisen ihmisen elämästä!

Parisuhteen kolme koota

Pitkän ja onnellisen parisuhteen resepti on tosi vaikea. Koko viikon olen taas pohtinut  asiaa puolelta jos toiseltakin ja tullut tulokseen, että vaikeeta on. Muttei mahdotonta. Ei ollenkaan.

Eräs ihailemani naishenkilö vihaa sanaa parisuhde. Hän haluaa puhua liitosta. Mutta minä pidän juuri tästä sanasta. Pari ja suhde. Siihen kiteytyy aika paljon. Pari tarkoittaa kahta. Ei kahta ja anoppia. Ei kahta ja lapsia. Ei kahta ja toisen (tai molemman) työpaikkaa. Vain ja ainoastaan kahta ihmistä joiden tulee elää ja toimia yhdessä parina.

Suhde taas on muuttuva, dynaaminen mutta kaksi ihmistä yhdistävä juttu. Ilman suhdetta on vain kaksi erillistä ihmistä. Liitto sanasta en pidä yhtä paljon, sillä liitto on ikään kuin itsestäänselvä asia. Kun kaksi erillistä osaa liitetään yhteen ne pysyvät yhdessä. Hyvin tehty liitos pitää osat paikallaan vaikka ympäristö muuttuu tai osat väsyvät. ILMAN, että liitetyt tekevät itse mitään.

Siksi pidän sanasta 'suhde'. Se antaa (ja ehkä vaatiikin) osapuolien itse toimia pysyäkseen yhdessä.
Ja suhde muuttuu kun osat muuttuvat. Suhde muuttuu kun ympäristä muuttuu. Suhde pysyy elävänä reagoiden muuhun elämään. Niinkuin toivon parisuhteenkin tekevän.

Mutta millä ilveellä siitä dynaamisesta ja elävästä suhteesta sitten saa pitkän ja onnellisen? No, siitä tuurista olen kirjoittanut ennenkin. Että tärkeää on se, että on sattunut saamaan tai valitsemaan oikean puolison itselleen. Puolison joka kasvaa samaan suuntaan kuin itsekin kasvaa ja josta kasvaa loistava kumpppani.

Ihan pelkkä tuuri ei ehkä kanna pitkälle. Uskon ,että kolme koota tarvitaan myös: kunnioitus, kumppanuus ja kosketus. On aika mahdotonta rakastaa ihmistä jota ei voi kunnioittaa. Kunnioitus on
niiiiin tärkeä tekijä, että sen saavuttamiseksi kannattaa nähdä paljon vaivaa. Ei ihan kannata jalustallekaan nousta, mutta toisen täytyy kyllä voida katsoa ylöspäin sinua katsoessaan. Ei säälien, ei osaaottaen, vaan kunnioitusta katseessaan.

Kumppanuus  tuo tuttuutta, tukea ja turvallisuutta suhteeseen. Kumppanuus on yhdessä matkantekemistä, yhdessä ongelmien ratkomista ja sitä, että on mukavaa olla yhdessä.

Se, että kosketus jäi tässä jutussa viimeiseksi, ei tarkoita sitä, että se olisi vähiten tärkeä asia. Ei ole. Kosketus on tosi tärkeä asia. Kosketus luo läheisyyttä, pitää suhteen elossa.

Tuurista kiinni?

Ihana, suloinen Seppo Hovi sanoi telkkarissa, että se on paljon tuurista kiinni, että on onnistunut saamaan sellaisen puolison jonka kanssa on ollut onnellinen. Hän sanoi myös olevansa vaimonsa hyvä ystävä, että heillä olisi mukavaa vaikka olisivat 'vaan' ystäviäkin. Siinä salaisuus heidän pitkään liittoonsa.  Kiitos Seppo.  Hyvin sanottu.

Sillä juuri niinhän se on. Että huonolla tuurilla löytää puolisokseen henkilön joka ei vaan sovi itselle pitkällä aikavälillä. Ei sitten millään. Ja hyvällä tuurilla sellainen henkilö löytyy jonka kanssa voi elää hyvän, onnellisen ja pitkän elämän.

Tiedän, että joku älähti heti, että kyllä siihen kovaa työtäkin tarvitaan, ettei se millään ole pelkkää sattuman kauppaa. Että liitto on aktiivista työtä yhteisen onnen eteen: että ongelmien yli täytyy pyrkiä, ongelmia ratkoa ja ja vaivaa nähdä. Ja sekin on totta.

Mutta jos on käynyt oikein hyvä tuuri, on heti alkuunsa saanut kumppanin jonka arvomaailma on sama kuin itsellä. Henkilön, jonka tapa rakastaa sopii sinun tapaasi. Henkilön, jonka suvussa lapset on kasvatettu samoin kuin sinun. Henkilön, jonka päämäärä elämässä sopii yhteen sinun päämääräsi kanssa. Sitten sitä työtä tarvitaan vähän vähemmän.

Mitä tästä opimme? Sen varmaan, että kannattaa olla tosi kiitollinen jos on käynyt niin hyvä tuuri, että parisuhteessa pääsee vähän vähemmällä työllä! Ja jos sitten on käynyt vähän vähemmän hyvä tuuri, kannattaa tehdä vähän enemmän töitä!

#meillätoimiitämä

Sopivasti isänpäivän jälkeen alkaa parisuhdeviikko. Tämän viikon on kuulemma inspiroinut hermostuminen siitä, että vallalla on käsitys, että parisuhteen voisi tiivistää joihinkin 'tämä toimii' listoihin. No, mehän tiedämme, että asia on paljon monimutkaisempi ja jokainen parisuhde on erilainen - ja erilainen eri päivinäkin. Se mikä toimii meillä tänään ei välttämättä toimi teillä eikä meilläkään ensi viikolla.

Kun kysyin tosi pitkään naimisissa olleilta pareilta mikä se heidän salaisuutense oikein on ollut, olen saanut kaksi hyvin erilaista vastausta: Toinen pari sanoi, että ei meidänikäiset ihmiset ole eronneet. Sitä on vaan oltu yhdessä ja tyydytty siihen mitä on ollut. Toinen pari taas sanoi, että on jaksettu selvittää kaikki ongelmat yhdessä. Vastaukset kuvastavat hyvin sitä, miten erilaisia liitot voivat olla.

Vastauksista heijastuu myös se, että jokainen parisuhde on siinä suhteessa olevien summa: yksi ihminen ei voi parisuhdetta tehdä (pari=kaksi) ja se mitä suhteelta haluamme määrittää sen millainen on onnellinen parisuhde. Joskus riittää, että on se toinen joka hengittää samassa talossa vaikkei viikkoon mitään puhuttaisikaan, joskus taas tarvitsee toisen kosketusta ja lähellä oloa joka hetki. JA molemmat tarpeet ovat oikein.

Mutta on liikaa vaatia, että se toinen tekisi minut onnelliseksi. Onni on oma olotila, onni tulee omien tavoitteiden saavuttamisesta ja omien tarpeiden tyydyttämisestä ja usein ihan vaan asenteesta ja halusta olla onnellinen. Jääkaapin ovessani on magneetti missä lukee: Jos haluat olla onnellinen - ole. Aika hyvä ohje. Onnellisuuteenkin täytyy joskus opetella:).

Suhteessa voisi käyttää kolmea ohjetta: rakasta - muuta - jätä.
Usein hyppäämme suoraan rakkaudesta jättämiseen, unohtaen muutos- vaiheen. Jos en ole onnellinen parisuhteessani, voisin yrittää muuttaa omaa käyttäytymistäni, omia tavoitteitani, omaa suhdettani toiseen. Jos teen sitä mitä ennenkin, saan sitä mitä olen ennenkin saanut - jos toinen ei ennenkään ole reagoinut kiukutteluuni niinkuin olen halunnut, ei hän todennäköisesti tee sitä huomennakaan. Ja voimme muuttaa sitä mitä teemme yhdessä, miten määrittelemme parisuhteemme vartaamatta sitä muihin.

Yksi parhaista keinoista parantaa parisuhdetta on tutustua itseen. Kun tunnen itseni, hyväksyn itseni, jopa rakastan itseäni, on siihen helppo sitten  rakentaa päälle toimiva parisuhde. Mutta jos en ole tyytyväinen itseeni, tai en edes tunne itseäni, on vaikeaa 'levätä toisen rakkaudessa' eikä mikään ulkoinen riitä! Jos en ole tyytyväinen, voin ensin MUUTTAA itseni - kehittyä ihmiseksi jota voin ehdoitta rakastaa, tehdä töitä ollakseni rakkauden arvoinen.

Parisuhde ei aina ole helppoa -ei elämä yleensäkään ole aina helppoa - eikä sen kuulukaan olla. Mutta jos puolison ainut tehtävä  on pitää minut onnellisena, on hän kuin nukketeatterin nukke  - sellaista  parisuhdettako sinä haluat? Suhdetta temppuja tekevän nuken kanssa?