tässä ja nyt

Kuuntelin eilen aamulla Hämeen radiosta todella mielenkiintoista haastattelua missä tuore väitöskirjantekijä totesi koulun suurimmaksi ongelmaksi sen, etteivät opettajat osaa olla läsnä tilanteessa tässä ja nyt. Että asiat kyllä osataan ja hallitaan mutta ihmissuhdetaitoja ei sitten osatakaan. Jostain syystä en todellakaan ollut hämmästynyt kuulemastani, päinvastoin. Yli kahdenkymmenen vuoden opettajakokemuksella varustettuna voin todeta, että väitöskirja varmasti pitää paikkansa.

Valitettavasti sama osaamattomuus tuntuu vaivaavan meitä muutenkin. On niin mahdottoman vaikeaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja niihin ihmisiin joiden kanssa kulloinkin olemme. Ajatus harhailee helposti tulevaan ja/tai menneeseen ja mietimme mitä olisimme voineet tehdä toisin, mitä toinen olisi voinut tehdä toisin, mitä tulevaisuudessa kannattaisi tehdä toisin tai mitä edellytämme toisen tekevän toisin...

Voin rehellisesti sanoa, että varmasti viimeisen vuorokauden aikana olen itsekin syyllistynyt tähän läsnäolemattomuuteen. Kun toinen innoissaan kertoo mitä on tehnyt tai aikoo juuri tehdä, mietin minä (samalla kun tietysti kuuntelen), että mitenköhän sen huomisen siivoamisen oikein järjestäisi.... ja voi kun on ihanaa nähdä kaikki sisarukset viikonloppuna... Ai mitä sanoit? Totta kai kuuntelen! Miten niin en koskaan kuuntele?

  Mutta varsinkin silloin kun sukset menevät ristiin toivoisi ihmisten osaavan keskittyä olemassa olevaan hetkeen! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että tietää jo ennen kuin riita on alkanutkaan, että mukaan raahataan kaikki aiemmat tekemiset, kaikki entiset ihmiset ja muutenkin kaikki asiaankuulumaton! Olisi oikeasti ihanaa keskustella (tai vaikka oikein riidellä niin että kylä raikuu) siitä mikä juuri sillä hetkellä oikeasti hiertää. Joskus mietin tarkkaan viitsinkö edes aloittaa asioiden selvittämistä kun en aina jaksaisi käydä samoja vanhoja asioita uudestaan ja uudestaan läpi.

Samaan hengenvetoon on kyllä myönnettävä, että haluaisin myös, että toinen kuulisi sen mitä sanon, ottaisi sen vakavasti ja reagoisi siihen. Ettei minun sitten tarvitsisi ottaa samaa asiaa esille uudestaan.. Ymmärrän kyllä, että lasten kanssa on tarpeen käydä samat asiat läpi uudelleen ja uudelleen,  uudelleen ja uudelleen. Mutta kahden aikuisen pitäisi osata selvittää asiat joskus loppuun asti. Niin että voidaan oikeesti laittaa piste keskustelun loppuun niin ettei siihen tarvi enää KOSKAAN palata. Onko se niin paljon vaadittu?

Mikä sinut tekee onnelliseksi????

Geo-lehden viime numerossa pohdittiin onnellisuutta ja varsinkin sitä mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Mielenkiintoinen aihe. Harmillisen usein tuntuu, että me ihmiset vaadimme toista ihmistä tekemään meidät onnelliseksi, ihan kuin se olisi varsinkin puolison tärkein tehtävä maanpäällä. Ja aivan kuin meillä itsellämme ei olisi mitään tekemistä asian kanssa.

Minua on jotenkin aina ärsyttänyt moinen vaatimus: miten minä muka voisin tehdä toisen onnelliseksi? Ja tarkoittaako se sitten toisin päin sitä, että aina jos toinen on onneton, se on minun vikani? Tuskin! Kieltäydyn ottamasta moista vastuuta hartioilleni. On tietysti ihanaa olla tärkeä ja todella ihanaa on se jos toinen tulee minun seurastani iloiseksi ja onnelliseksi, mutta nimenomaan tulee itse onnelliseksi. Ei vaan odota minun tekevän jotain taikoja joilla hän tulisi sellaiseksi vaan tulee itse sellaiseksi.

Minua on tietysti syytetty useinkin liiasta itsenäisyydestä mutta silläkin uhalla, että taas todistan sellainen olevani, totean, että ihminen on mielestäni oikeasti  oman onnensa seppä myös avioliitossa tai muunlaisessa parisuhteessa. Tottakai on tärkeää millä tuulella puoliso n ja miten hän meitä kohtelee ja niin edelleen. En kuvittele eläväni tyhjiössä. En tietenkään. Mutta en myöskään suostu uskomaan, että olemme sätkynukkeja joiden naruja puoliso pitelee.

En ole niin naivi, että kuvittelisin ettei millään mitä toinen tekee ole vaikutusta minun onneeni - totta kai on. Mutta ratkaisevassa osassa olen minä itse: minä valitsen miten suhtaudun asioihin, mihin asioihin kiinnitän huomioni ja mitä asioita jään hautomaan. Tim Murphy neuvoi kerran koulutuspäivällä ongelmien ratkaisuun liittyen *love it, change it or leave it*. Todella hyvä neuvo onnellisuuteenkin sovitettuna: jos et voi rakastaa tilannetta, muuta sitä sitä, jos et voi muuttaa sitä ja se edelleen ärsyttää, jätä se. Kävele ulos. Vaihda näkökulmaa. TEE jotain. Usein jo se auttaa olemaan onnellisempi huonossa tilanteessa kun tietää, että on tehnyt tietoisen valinnan jäädä epätäydelliseen tilanteeseen. Että halutessaan voisi kävellä ulos. Jos haluaisi. Mutta nyt ei halua. Oman valinnanmahdollisuuden olemassaolo jo rauhoittaa.

Geo-lehdessä todettiin onnellisuuden avaimena olevan useille ihmisille pitkän parisuhteen. Jo vuosia sitten luin ääneen tutkimustuloksen jossa todettiin niamisissa olevien miesten elävän pidempään kuin naimattomien. Tähän tuolloin murrosikäinen poikani totesi, että ehkä heistä vaan tuntuu siltä... Näkökulma ratkaisee, tässäkin.

Kunpa osaisin olla onnellinen mahdollisimman usein!!!!

Kumppanuus

Viime syyskuun vietin poissa kotoa yksin työlomalla ollen. Kun kauhean pitkän kuukauden olin erossa omasta puolisostani minulla oli todellakin aikaa miettiä mitä hän minulle merkitsee. Päivästä toiseen oli tilaisuuksia pohtia miksi ikävöin häntä ja miksi uskoin hänenkin kaipaavan minua.

Lähes kuukauden ero oli oma valintani - olin ihan itse päättänyt lähteä työlomalle kauas pois suomesta ihan yksin. Etukäteen ajateltuna se kuulosti todella järkevältä vaihtoehdolta - poissa kotoa ollessa minulla olisi aikaa keskittyä omaan kirjoittamiseeni, pitää täydellistä lomaa arjen rutiineista ja keskittyä oman itseni hoitamiseen. Teoriassa todella järkevän kuuloista. Ajatus erosta ei tuntunut etukäteen mahdottomalta - puhelin toimii, nettiyhteys toimii ja yhteydenpito ei nykymaailmassa mitenkään ole mahdotonta.

Kyllähän se kuukausi kuluikin - toisinaan oli ihan mieletön ikävä, toisinaan ei kirjoittamisen lomassa edes huomannut olevansa niin kaukana kotoa. Puhelinlasku on ihan hirmuinen, kun on tottunut jakamaan lähes kaikki ajatuksensa puolison kanssa ei sitä muista olla soittamatta vaikka puhelun hinta on suurempi. 

Se mitä sen kuukauden aikana oivalsin, oli se, että ihaninta tässä suhteessa edelleen on, että olemme yhdessä siksi, että haluamme olla. Pärjäämme hyvin omillamme, tulimme täysin toimeen koko kuukauden yksinkin (molemmilla oli ikävä mutta kumpikin pärjäsi hienosti:)). Tämä suhde siis perustuu yhteiselle kumppanuudelle, sille ajatukselle, että yhdessä olemme enemmän kuin yksin. Että yhdessä olen enemmän minä.

Hieno parisuhde (anteeksi kaikille niille jotka inhoavat tätä sanaa) perustuukin vahvalle kumppanuudelle. Rakkaudelle ja intohimolle, tottakai, mutta ennen kaikkea kumppanuudelle. Toisen tukemiselle. Yhdessä viihtymiselle. Yhdessä tekemiselle. Yhteiselle tulevaisuudelle.

Aivan samoin se kuukausi opetti taas, että kumppanuus ei synny itsestään. Kumppanuuskin tarvitsee yhteisiä kokemuksia, muistoja, luottamusta, kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä. Samoin kuin omaan työhön täytyy välillä satsata ja keskittyä, niin kumppanuuteenkin täytyy välillä keskittyä. Jos koko ajan on kauhea kiire ja ajatukset koko ajan työasioissa ei kumppanuus kukoista. Kumppanuus tarvitsee aikaa ja energiaa!

Minusta on ihanaa olla kumppanuuskouluttaja ja auttaa muitakin löytämään keinoja kumppanuuden hoitamiseen.  Nautin siitä kun saan olla tukemassa erilaisia kumppanuussuhteita, parisuhteita, työkavereita, naapureita tai vaikkapa anoppi-miniä kumppaneita toimimaan toisiaan tukien ja yhdessä eläen! Tätä blogia kirjoittaen yritän jakaa näkemystäni siitä mikä kumppanuussuhteissa on tärkeää!