Miltä näyttää minun vanhuuteni?

Tiedän, että elämänkulkuun kuuluu vanheneminen. Ja olen oikeastaan aina pitänyt sitä jotenkin lohdullisena ajatuksena. Että minäkin kehityn ja lopulta tulen vanhaksi. Mutta eilen säikähdin tätä ajatusta jälleen kerran.

Kuten kesäisin yleensäkin, eilen suihkussa ajoin säärikarvani, samoin kuin kainalokarvanikin. Tyypillinen suomalainen nainen. Ja silloin se iski se ajatus: entäs kun en enää itse pysty ajamaan karvojani - kuka ne ajaa? Ottaako ystävällinen lähihoitaja vanhainkodissa kerran viikossa tai kahdessa partakoneen käteensä ja ajaa minun säärikarvani? En usko.

Vaikka kuinka kirjoittaisin hoitotahtooni, että minulle ei mitään sinistä pueta ja karvani ajellaan säännöllisesti, niin en usko,  että jokainen  kiireinen lähihoitajasijainen ottaa kansioni esille ja tarkistaa, että minkävärisiä vaatteita sitä rouva aarikalle sitten taas ei puetakaan ja mitkä karvat ne sitten taas ajellaankaan.

Samoin ajattelen kauhulla, että minun täytyy sitten muistaa olla kiitollinen jokaiselle kynsienmaalaajalle ja kissansa vanhainkotiin tuojalle - vaikka en ole koskaan käyttänyt kynsilakkaa ja inhoan lohkeilevaa lakkaa ja kissoja en ole koskaan voinut sietää.....

Kysymys kuuluukin siis, että onko minun pakko sopeutua kaikkeen kun olen vanha enkä enää itse kykene? Eikö sen onnettoman tai innokkaan lähihoitajan tarvitse tutustua minun maailmaani ja siihen mikä minun sukupolvelleni on ollut ja varmaan edelleen ontärkeää ja jopa säädyllistä?

Kun olen kärrännyt suomalaisessa vanhainkodissa vanhuksia suihkuun ja häveliäästi heidät pyyhkeisiin ja peittoihin käärinyt matkan ajaksi olen saanut osakseni ylenkatsetta ja kiukkua -tässä ny tehditä joka mammaa käärimään - ja mitä katsottavaa siinä nyt muka enää on ? Kuka sitä viitsisi katsoa?

Ei kai kukaan, mutta mamma itse tietää olevansa alaston tai kääritty, lakattu tai ei, ajeltu tai ei... mamma itse....

Lapsenlapsen kanssa tein jo diilin siitä, että hän käy sitten vahaamassa minun viikseni niinkuin nyt olen itse tehnyt jo vuosia ja edelleen vahaankin niin kauan kun jaksan ja pystyn. Mutta kauhulla ajattelen sitä päivää kun en enää itse pysty. Toivottavasti se lapsikulta ei sitten muuta minnekään kauas tai hanki omaa elämää, että ehtii mammaa vahailemaan.


Ymmärrän kyllä, että vaihtamattomien vaippojen ja ylilääkityksen rinnalla murheeni ovat pieniä, mutta itsemääräämisoikeuden ja omanarvontunnon kannalta suuria. Mitä himputin iloa on elää vanhaksi  jos joku toinen määrittää minun elämäni? Tekee päätökset puolestani? Päättää mitä saan tai en?

Ja ei, en suostu olemaan kiitollinen jos vaan saan ruokaa ja suojaa - minä haluan ihmisenarvoisen elämän, Loppuun saakka!