Onko rakkautta ilman rajoja?

Ihminen on siis laumaeläin, eikö? Meidän hyvinvointimme perustuu sille, että meitä on monta yhdessä. Ihminen on niin avuton yksinään, että pienetkin petoeläimet varmasti tekisivät meistä selvää - varsinkin nykyihmisestä jolla ei ole mitään osaamista itsensä puolustamiseen. Mitä tapahtuu koko ihmisrodulle jos emme enää kykyne elämään laumassa?

Rakkaus on aivan ihana asia. Uskon rakkauden kaikkivoipaisuuten ja pyhyyteen ja kaikkeen mahdolliseen. Mutta epäilen suuresti nykyihmisen kykyä rakastaa. Rakkaus on toisesta huolehtimista, toisen tarpeiden omien edelle laittamista, jakamista ja yhdessä kokemista. Eikö? Olenko ymmärtänyt tämän asian jotenkin väärin?

Miten me sitten voimme kasvattaa jälkeläisistämme niin itsekeskeisiksi ja omaannapaantuijottajiksi, etteivät he kykene oikeaan rakkauteen? Miten me olemme kehittämässä tätä rotua suuntaan missä yksilöt tekevät juuri niin kuin tahtovat, miettimättä yhtään mitä se merkitsee muille?

Meillä vanhemmilla on  tarve rakastaa lapsiamme. Se lienee myötäsyntyinen ominaisuus jotta tämä heikko laji pärjäisi tässä lajien välisessä kilpailussa. Ja vaikka ihminen toteaisikin, että me lopetamme kilpailun, että me haluamme elää tasa-arvoisessa maailmassa muiden petojen kanssa, en usko, että muut pedot ovat valmiita tekemään tämän saman ratkaisun. Oikeasti.

Minä olen elänyt suhteellisen onnellisen lapsuuden ja koko elämänkin. Tähän asti. On ollut turvallista tietää, että jos lapsena en itse tiennyt tai jaksanut tai osannut, lähellä oli vanhempi joka osasi. Ja jaksoi. Mistä sen tiesin? Siitä, että se vanhempi oli  käyttäytynyt niin. Se vanhempi oli opettanut minulle mikä on oikein ja väärin, miten tässä laumassa toimitaan, miten tuemme toisiamme, miten teemme kompromisseja ja kannamme vastuumme toisistamme.

Ei se vanhempi sanonut minulle, että tee ihan niin kuin haluat. Tai ole tekemättä. Toteuta itseäsi täysin vapaasti. Ei. Se vanhempi antoi perustan, se vanhempi myös opetti minut ponnistelemaan, yrittämään ja pyrkimään johonkin. Se vanhempi opetti minua näkemään vaivaa, odottamaan ja sitten lopulta nauttimaan saavutuksista. Ei se sanotut, että minun tulee saada kaikki  heti ja helposti. Ei. Se näki potentiaalin minussa, se luotti minun kykyyni kasvaa. Miksi ihmeessä niin useat vanhemmat tänä päivänä eivät tee niin?

Voi himputti jos kouluun tai neuvolaan tai jonnekin kansalaisopistoon saataisiin sellainen koulutus, missä opetetaan suomalaisia kohtaamaan toiset ihmiset silmästä silmään ja katsomaan suoraan mitä vaikutuksia minun tekemisilläni on toiseen ihmiseen. Mitä tapahtuu jos autan tai en. Mitä tapahtuu jos kiitän tai en. Mitä tapahtuu jos sometan tai en. Olisin kyllä aivan täysin innokas opettamaan vaikka joka opistoon, jos tälläinen kurssi saataisiin tehtyä.

Että tämäkin laji sitten säilyisi ja ihmiset rakastaisivat toisiaan ja itseään vielä vuosituhansienkin päästä.

Mihin suomalaismies vaimoa tarvitsee?

Minun rakas hyvä ystäväni erosi ensimmäisestä vaimostaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Tai oikeastaan vaimo erosi hänestä. Tyypilliseen miehiseen tapaan hän totesi eron tulleen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mitään en aavistanut etukäteen, hän sanoi. Kaikki oli hyvin ja sitten vaimo sanoi haluavansa eron. Ihan noin vaan.

Moni suomalainen (ja varmaan muunkinmaalainen) mies ehkä toteaa, että juuri noin  se menee. Ensin ollaan onnellisesti naimisissa ja sitten yhtenä päivänä toista kahvikupillista aamiaspöydässä juodessaan vaimo sanoo haluavansa eron. Heti. Vaikka mitään ongelmia ei ole ollut.

Toinen hyvä ystäväni sanoi yrittäneensä vuosia saada miehensä puhumaan avioliiton ongelmista, hakemaan apua, kokeilemaan perheterapiaa, vaikka mitä, mutta mies ei ottanut kuuleviin korviinsa. Viisi vuotta hän yritti ja sitten ilmoitti haluavansa eron. Silloin mies havahtui sen verran, että ihmetteli mikä ihme vaimoon oli mennyt! Kun vaimo sitten muutti pois kotoa, mies kulki ystävän luota toiselle ihmettelemässä mikä ihme hormoonihirviö oli vaimoon iskenyt kun se oli ihan noin vaan kävellyt pois täysin onnellisesta avioliitosta.

Ensiksi mainitsemani rakas vanha ystäväni alkujärkytyksestä toivuttuaan, itsemurha-ajatusten hälvettyä, uudesta poikamieselämästään selvittyään ja tajuttuaan, että vaimo oli ihan oikeasti ja pysyvästi poissa päätti ottaa elämän omiin käsiinsä. Villakoirineen kaikkineen.

Hän käveli huonekalukauppaan, osti itselleen suuren mukavan nahkasohvan ja suuren television. Jos kerran on yksin elettävä, tehtäköön se tyylillä. Kavereille hän huvittuneena kertoi vaihtaneensa vaimon mukavaan sohvaan. Ja tyytyväisenä hän asettui sohvan nurkkaan kaukosäädin kainalossaan ja totesi elämän olevan juuri sellaista kuin hän oikeastaan halusi sen olevankin.

Toisen ystäväni miehen kävi oikeastaan yhtä hyvin. Kun ei ollut enää yhtään ystävää jolle olisi siunaillut vaimon järjetöntä käyttäytymistä, hän päätti lähteä nauttimaan elämästään. Kapakkakierrosten jälkeen (todettuaan olevansa auttamattomasti liian vanha sellaiseen) järjettömästä kuntoiluinnostaan toivuttuaan (käsitettyään kroppansa olevan oikeasti jo liian 'kokenut' kulumineen kaikkineen) hän päätti sopeutua elämään ilman vaimoa ja otti itselleen koiran kaveriksi.

Tällä tarinalla on montakin opetusta. Ensinnäkin se, että suomalaisnainen osaa yllättää miehensä vielä vuosien avioliiton jälkeenkin - täydellisesti.

Ehkä suurin opetus kuitenkin on se, että näyttää siltä, että olemme jalostaneet sellaisen suomalaismiehen joka on onnellisimmillaan  - no, aina. Tämä sopeutuvainen laji joustaa ympäristöstä huolimatta ja itseensä keskittyen täydellisen onnen saavuttaakseen. Eikä siihen tarvita paljon: Sohva tai koira riittää.

Kateeksi käy.

Kuka puhuu kenenkin elämästä?

Huomaan, että on hyvin vaikea kirjoittaa omista ihmissuhteistani - edes blogia. Tai juurikin blogia. Minua on vaivannut tämä vaikeus viimeiset viisitoista vuotta.  Siitä asti kun erosin ensimmäisestä miehestäni.

Ero itsessään sujui tosi hyvin. Niin hyvin kuin nyt ero voi sujua. Tietysti tunsin itseni maailman suurimmaksi typerykseksi ja huonoimmaksi mahdolliseksi ihmiseksi kuukausi tolkulla, vihasin itseäni epäonnistuttuani tärkeässä ihmissuhteessa, ahdistuin enkä nukkunut, käänsin tuskani kivuiksi ja säryiksi, taivuin tuhannelle mutkalle jotta eksällä ja lapsilla olisi mahdollisimman vähän vaikeeta ja koko ajan tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta. Mutta siis, joo, ihan ilman sukuriitoja selvittiin.

Nyt olen sitten sosiaalisenmedian välityksellä seurannut hyvinkin monenlaisia eroja. Puolisot (tai ne ex-puolisot) estoitta haukkuvat toisiaan ja toistensa ystäviä ja sukulaisia kovaan ääneen milloin missäkin bookissa. Mitä rumempia sanoja keksitään, sen parempi. Siltä se ainakin sivussa kulkijasta näyttää ja kuulostaa.  Kaikki yhteiset kokemukset tuntuvat olevan julkisia tapahtumia heti eropäätöksen jälkeen.

Ymmärrän tavallaan sen. Loukatuksi itsensä tunteva ihminen puolustautuu hyökkäämällä ja ihmisen tarve olla hyvä saa tekemään kaikkensa jotta näkisi itsensä erossa hyvänä osapuolena. Että se toinen on se pahis. Että minä kyllä olisin osannut, jaksanut, pystynyt tai ainakin yrittänyt, mutta kun se toinen....

Se on hyvin inhimillistä. Tiedän sen kokemuksesta. Vieläkin yritän vakuutella itselleni, että syyt eroon olivat minusta riippumattomat. Vaikkei se koskaan tietenkään niin ole. Ainahan syytä on syissä ja sepissä ja... vai miten se sanonta menikään. Muttei kukaan nyt kai oikeasti yksin tappele tai yksin eroa tai  mitään. Että  suhteessa on aina vähintään kaksi osapuolta ja niin edelleen.

Mutta kuka antaa sille toiselle osapuolelle oikeuden käydä julkisesti läpi toisen elämää? Miksi intiimi parisuhde muuttuu julkiseksi taistelukentäksi heti kun erotaan? Jos suomessa ei oikeasti puhuta edes siitä kuinka paljon kukakin kuukaudessa tienaa tai kuinka paljon säästöjä kenelläkin on, niin miksi ihmeessä juuri parisuhde (tai -suhteettomuus) sitten on se asia mistä huudetaan suureen ääneen julkisesti? Käsittämätön juttu!!!

Jos minä saisin päättää, tehtäisiin omaisuuden jako vasta noin vuosi eron jälkeen - ja siinä otettaisiin huomioon kummankin osapuolen käyttäytyminen eron aikana ja heti sen jälkeen. Jokaisesta julkisesta herjauksesta ja haukkumisesta vähennettäisiin tietty summa, jokaisesta anteeksipyynnöstä ja syynkantamisesta voitaisiin sitten lisätä vähän. Ettei olisi mitään 'lusikat tasajakoon' mentaliteettia, vaan lusikat jaettaisiin sille joka ne on ansainnut.

Sillä eron jälkeen suurin sankari on se joka on eniten purrut hampaita yhteen, se joka välilevynpullistumaan asti on pitänyt leukansa kiinni ja niellyt kaiken ärtymyksen ja väärinymmärrykset ja ollut hiljaa jotta ei lisäisi kenenkään kärsimystä tarpeettomasti vain omaa pahaa oloaan helpottaakseen.

Löysin aivan loistavan huoneentaulun seinälleni vähän aikaa sitten: keep your words sweet, you may have to eat them........ hyvä neuvo - sanansa kannattaa pitää syötävän hyvinä, vaikkei niitä kukaan koskaan kurkustasi alas tunkisikaan! Ainakin silloin kun puhut toisen ihmisen elämästä!