Kuuleeko kukaan?

Ehkä suurin osa ongelmista ihmisten välillä johtuu siitä ettei kukaan kuuntele. Kyllä me oikeasti puhua osaamme, ainakin yritämme, mutta kuunnella ei oikein kukaan jaksa? Me luulemme tuntevamme toisemme niin hyvin, että oikeasti tiedämme etukäteen mitä kukakin aikoo sanoa, eikä siis ole mitään tarvetta kuunnella joka kerta....

Toivottavasti et nyökkäillyt tyytyväisenä äskeistä lausetta lukiessasi, että 'niinhän se on, niinhän se on!' Me emme todellakaan voi etukäteen tietää mitä toinen aikoo sanoa! Voisimme todella hämmästyä jos malttaisimme edes päivän viikosta keskittyä siihen mitä muut puhuvat. Jos siis oikein todella yrittäisimme kuunnella mitä sanottavaa toisella on. Jos emme jäisi kiinni omiin ajatuksiimme, toisen sanoihin, ympäristön häiriöihin tms vaan täysin keskittyisimme ymmärtämään mitä toinen yrittää sanoa. Voisimme osallistua keskusteluun, ei vastaamalla heti omilla mielipiteillä, vaan vaikkapa kysymällä 'tarkoititko siis tätä...?' jotta varmistaisimme käsittäneemme toisen oikein. Väitän, että saisimme ihmissuhteistamme paljon enemmän irti!
Jos emme kuuntelisi siksi että osaamme päättää onko toinen oikeassa vai ei, vaan siksi, että ymmärtäisimme toista.

Joskus tuntuu, että olisi hyvä jos käyttäysimme vaikka vierasta kieltä puhumiseemme, näin joutuisimme oikeasti keskittymään ja kuuntelemaan mitä toinen sanoo.....

Meillä on helposti taipumus 'täydentää toisen lauseita' nopeuttaaksemme keskustelua. Laitamme sanat toisen suuhun emmekä malta odottaa että toinen pääsisi itse lauseen loppuun. Tai muka ymmärrämme mitä toinen oikeasti tarkoittaa, vaikkei sitä sanokaan.... toinen sanoi punainen, mutta tarkotti oikeasti sinistä ... tai ainakin violettia.... teemme johtopäätöksiä toisen puheesta kuuntelematta loppuun, jäämme kiinni omiin tunteisiimme ja lakkaamme kuuntelemasta, haluamme kiihkeästi sanoa jotain väliin ja lakkaamme kuuntelemasta... Kuulostaako tutulta? Minä voin myöntää, että kuulostaa.

Mitä tutumpi aihe, sitä vaikeampaa on kuunteleminen. Jos keskustelemme jostain täysin uudesta jutusta, saatamme malttaa kuunnella jotta ymmärtäisimme. Mutta kun esille nousevat 'ne samat vanhat jutut' lakkaamme kuuntelemasta tarkasti ja nostamme omista ajatuksistamme esiin vanhoja juttuja täydentämään nyt käytävää keskustelua....  Vastaammekin sitten, ei siihen mitä toinen nyt sanoi (emmehän edes kuulleet sitä) vaan siihen mitä toinen sanoi silloin kerran kun asia ensimmäisen kerran nousi esille....

Tai sitten olemme niin puolustuskannalla, että lakkaamme kuuntelemasta ja alamme kehittää mielessämme omaa puolustustamme toisen pään menoksi ja kuunteleminen unohtuu taas kokonaan... Koetamme keksiä yhtä loukkaavia asioita toisesta, tai yhtä vaikeita asioita tai yhtä merkillisiä....Joskus ihmettelen miten mikään asia tulee yleensä hoidetuksi kun ihmiset kuulevat niin vähän!

Ehdotankin, että otamme uuden vuoden lupauksena esille kuuntelemisen taidon. Että lupaamme yrittää oikeasti kuunneella mitä muut puhuvat. Että edes yhtenä päivänä viikosta kuulemme ihmisiä ympärillämme. Ei meidän tarvitse olla aina samaa mieltä, eikä aina kommentoida nokkelasti kuulemaamme. Mutta että KUULEMME on jo iso juttu. Ajattele kuinka ihanalta itsestä tuntuisi tulla kuulluksi!

Rakkaus voittaa kaikki esteet?

Usein sanotaan, että oikea rakkaus voittaa kaikki esteet. Että kaikki on elämässä hyvin niin kauan kun ihmisillä on joku jota rakastaa. Että jos olet aidosti rakastunut et laske euroja, tunteja, hikipisaroita tai muuta sellaista. Ei, oikea rakkaus on sitä, että olet onnellinen siitä, että toinen ihminen on olemassa...

Olen ehkä hieman kyyninen ihminen, mutta joskus tuntuu, että rakkaus todellakin on helpompaa silloin kun ympärillä ei ole hirveästi murheita. En tarkoita sitä, että meillä olisi perhekriisi menossa, päin vastoin. Ehkä sitä juuri silloin uskaltaakin ajatella parisuhteestakin kriittisiä ajatuksia kun on oikein onnellinen oman miehensä kanssa.. Mutta korvaani särähti jotenkin kun pankin  riskienhallinta ihminen kertoi aina nuorille aviopareille sanoneensa, että älkää surko näitä raha-asioita - niin kaun kun teillä on toisenne, on kaikki hyvin!

Teoriassa olen samaa mieltä. Varmasti annan aina saman neuvon itsekin pareille - kun tukeudutte toisiinne, ettekä anna ongelmien tulla väliinne, kaikki on hyvin.

Mutta samalla olen sitä mieltä, että parisuhteen eteen tehtävää työtä on juuri ongelmien ratkominen - huolehdin toisesta ihmisestä ehkä parhaiten kun pyrin (yhdessä hänen kanssaan, jos mahdollista) aktiivisesti ratkomaan ongelmia. Uskon, että tyytyväisyys suhteeseen tulee, ei siitä, että tuudittaudutaan rakkauden pumpuliin, vaan siitä, että yhdessä tuultapäin puskien tehdään työtä onnen olosuhteiden eteen.

Otan ehkä tavallista useammin hyvin toiminnallisen näkemyksen onnellisuuteen - katson, että onnen eteen on tehtävä työtä. Ei vaan puhuttava asioista, vaan tehtävä fyysistä työtä, oikeaa ongelmien ratkomista, tai vaikka yhdessä halonhakkuuta, jos ei ongelmia voi ratkoa. Kaikkia ongelmiahan ei voi ratkoa, mutta aina voi tehdä yhdessä jotain, yhteisen päämäärän hyväksi ponnistellen. Sohvalle jumittuminen, parempien aikojen odottaminen, tekemättömyys ja vain samaan suuntaa tuijottaminen, harvoin vievät parisuhdetta eteenpäin.

Mutta yhteinen tekeminen saattaa auttaa pääsemään umpikujasta eteenpäin, fyysinen toimintaa lisää hyvää oloa, toisen kanssa toimiminen kasvattaa hyvää mieltä ja toiseen tutustuukin paremmin kun tehdään jotain yhdessä. Perheneuvojana voisin helposti keksiä monellekin sopivaa yhteistä toimintaa ihan ilman halonhakkuutakin...

Mutta kun eteen tulee ongelmia, ja kaikille ihan varmasti tulee, ei aina ole helppoa rakastaa ja unohtaa murheita. Ehkä järkevää olisikin lyhyesti käydä yhdessä ongelmat läpi, sanoa kerran mitä sanottavaa kummallakin on, laatia lista siitä, mitä voidaan tehdä asian hyväksi, pieniäkin asioita, ja sitten kääriä hihat ja ryhtyä töihin. Toimettomuus vain lisää ahdistumista ja upottaa syvemmälle suohon. Mutta: kävely ei maksa mitään, lenkille voi aina lähteä, siivoamista riittää useimmissa huusholleissa, silittämisestä puhumattakaan.... ikkunanpesuunkin on hyvä aina välillä hukuttaa murheet. Näin ongelmat ei ehkä ratkea, mutta parisuhde vahvistuu ja siistissä kodissa on helpompi hengittää:).

Toisaalta voi myös aktiivisesti päättää, että rakastaa, vaikka olisi mitä murheita. Että suo itselleen sen lahjan, että rakastaa ja on rakastettu, ettei uhraa koko elämäänsä murheille... Sillä uskon siihenkin, että rakastaminen vaatii aina välillä aktiivista päätöstä rakastaa, no matter what, niinkuin englanniksi sanotaan. Mutta se on itsessään jo kokonaisen blogin arvoinen aihe, ehkä siitä seuraavalla kerralla.