lauantai 28. joulukuuta 2013

KIITOS!!


Jos voisin opettaa lapsilleni vain yhden asian, haluaisin opettaa heitä olemaan kiitollisia. Kiitollisuus on yksi elämän perusasioista, mutta unohdamme sen niin helposti. Unohdamme ja uskottelemme itsellemme ettei meillä olekaan mitään syytä kiitollisuuteen. Löydämme jatkuvasti syitä valittaa ja olla huonolla tuulella, näemme itsemme helposti uhreina joita elämä kohtelee kaltoin emmekä huomaa kaikkea hyvää mitä ympärillämme on.
Meillä suomalaisilla tuntuu olevan tapana viettää aikaa ystävien kanssa kilpailemalla siitä kenellä on eniten murheita – voittaja on se jolla on vähiten syytä olla kiitollinen. Se on ihan yhtä tyhmää miltä se kuulostaakin! Mitä iloa kenellekään on elämän surkeudessa? Ei kenellekään ja silti vietämme tunti toisensa jälkeen vertailemalla kokemiamme epäreiluuksia ja onnettomuuksia!
Emme paljonkaan yllykettä ryhtyäksemme verenpaine kohoten kertomaan kavereille miten huonoa palvelua olemme jossakin saaneet tai miten epäreilusti olemme joutuneet missäkin virastossa odottamaan – puhumattakaan siitä kuinka kauhean vääryyden kohteeksi olemme joutunut viranomaisten kanssa asioidessamme! Olemme joskus tyttöjen kanssa istuneet kokonaisen illan vertaamalla näitä kauheuksia keskenämme.
Ja mitä olemme siitä hyötyneet? Emme yhtään mitään.
Mutta entäs jos saman ajan minkä joskus käytämme valittamiseen,  käyttäisimmekin kertoaksemme asioista joista olemme kiitollisia? Jos tyttöjen kanssa iltaa istuessamme hehkuttaisimme niitä kertoja kun olemme saaneet hyvää palvelua, listaisimme niitä virkamiehiä jotka ovat nähneet ylimääräistä vaivaa auttaakseen meitä tai muistelisimme miten perheemme on onnistunet tekemään meistä onnellisia?
Kiitollisuudella on ihmeellinen voima – se moninkertaistaa onnemme! Ja kiitollisuuteen on aina aihetta. AINA. Ei meille kaikille välttämättä tapahdu suuria ja ihmeellisiä asioita. Emme välttämättä voita miljoonia lotossa tai saa unelmien työpaikkaa – emme ehkä edes voita arpajaisissa mutta syitä kiittää löytyy silti.
Jokainen hengenveto on kiitoksen arvoinen. Jokainen ajatus on kiitollisuuden arvoinen. Puhtaasta juomavedestä voisi olla hyvinkin kiitollinen. Ja ravitsevasta ruuasta. Peruskoulu ja terveydenhoito ovat myös isoja asioista joista voisimme olla todella kiitollisia. Siitäkin sietäisi olla kiitollinen, että osaa lukea!

Kiitollisuuden tunteminen ja osoittaminen on kuitenkin vaikeaa.  Niinpä olen kehittänyt itselleni oivan keinon kokea kiitollisuutta! Joka ilta ennen nukkumaanmenoa kirjoitan pieneen vihkooni noin kymmenen seikkaa joista olen kiitollinen. Ja jotta tämä olisi todella helppoa, kirjoitan kaiken päivää etukäteen! Mietin mitä seuraavan päivän aikana pitäisi tapahtua että olisin todella kiitollinen. Sitten kirjoitan kiitokseni ikään kuin se olisi jo tapahtunut: Huomenna kun menen nukkumaan olen todella kiitollinen….. Mahtava tekniikka – en koskaan pety!
Kiitollisuus tekee meistä parempia ihmisiä. Tyytyväisenä näemmekin maailman parempana – pidämme näkemistämme ihmisistä enemmän, saamme parempaa palvelua ja olemme itse miellyttävämpiä ihmisiä. Hymy on tarttuvaa, samoin kiitollisuus. Jos aloittaa päivän hymyilemällä huomaa näkevänsä enemmän ystävällisiä ihmisiä kuin tavallisesti.
Ei kiitollisuus tarkoita sitä ettei näe maailman epäkohtia tai että on jotenkin naiivi. Kiitollísuus tarkoittaa sitä että näkee maailman hyvätkin puolet. Kiitollinenkin ihminen voi parantaa maailmaa ja korjata virheitä – ehkä jopa tehokkaammin kuin kyyninen kanssasisarensa.
Joulu on loistavaa aikaa kiitollisuuden tuntemiseen ja osoittamiseen: kiitos perheestä, kiitos joulusta, kiitos Jeesuksesta (hän on se jonka syntymäpäivää juhlitaanJ), kiitos lomasta, kiitos…. Jokainen kirjoitettu ja vastaanotettu kortti on syy kiittää tuttavista ja ystävistä, jokainen jouluun liittyvä traditio on syy tuntea kiitollisuutta siitä että kuuluu johonkin, jokainen joululaulu on mahdollisuus olla kiitollinen siitä että kuulee ja muistaa….

Helppo tapa aloittaa kiitollisuuden julkituominen on vanha pieni iltarukous, jonka pienenä opin: Minä lapsi pienoinen, aamuin illoin rukoilen. Pienet kädet yhteen liitän, taivaan isää aina kiitän. Aamen.
Lumia odotellessa olen kiitollinen siitä, että sataa vettä eikä ole liukkaita kelejä:)

tiistai 8. lokakuuta 2013

Anteeksi!?

Olen viime päivät pähkäillyt hirvittävästi anteeksi antamista. Ei niin, että minulla olisi jotain hampaan kolossa enkä osaisi antaa anteeksi, vaan niin, että mietin kenellä on oikeus antaa anteeksi.

Kaikki alkoi siitä kun elämäänsä pohtiva ystäväni ihan viattomasti tokaisi, että hän on tyytyväinen kunhan oppii antamaan anteeksi niille jotka ovat häntä  tavalla tai toisella hyväksikäyttäneet. Normaalisti olisin ollut samaa mieltä - kaunan kantaminen syö energiaa ja pilaa siten elämän laatua...

Jostain syystä kuitenkin mietin tosissani - anteeksi antaminen on aktiivista toimintaa - minulla on jotain jona ikään kuin annan eteenpäin.... siis ANNAN anteeksi - minä teen jotain. Minulla on siis myös valta olla tekemättä. En annakaan, hahaa! Ja jotenkin minua ärsytti tässä tilanteessa ajatus siitä, että anteeksi antaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, ikäänkuin paremmaksi kuin toinen.... Ja sieltä hän jakaa oikeutta - tuolle annan anteeksi, tuolle en... Siis ei ystäväni asettanut itseään minnekään, minä vaan ajattelin, että hän ajatteli, että... äh!

Jos minun mieheni on tavalla tai toisella loukannut minua, hänen kuuluu pyytää anteeksi jotta minä voin sitten antaa anteeksi? Minä siis määrittelen käyttäytymisen säännöt - jos minä loukkaannun, toinen on tehnyt väärin, ja hänen kuuluu katua.. Joo, normaalisti olisin tietysti samaa mieltä, mutta jostain kumman syystä tällä viikolla niin ei  ole. Joku ihme tasa-arvon, tasapäisyyden siemen on hypännyt mieleeni ja kuiskii sieltä, että anteeksi antaminen on jotenkin itsekäs toimenpide!

Älä hermostu vielä, yritän selittää: meidän tulisi ehkä HETI kun toinen tekee jotain mikä syystä tai toisesta ärsyttää meitä sanoa se. HETI. Että nyt vedin herneen nenääni. Ja toinen voi sitten sanoa tekikö sen tahallaan vai ymmärsimmekö väärin. Jos y mmärsimme väärin, ei toisen tarvitse pyytää anteeksi vaan muotoilla sanottavansa uudelleen. Siten kuin alunperinkin tarkoitti. Ja jos hän teki sen tahallan - no, se on sitten taas ihan toinen juttu eikä minään päivänä olisi vain  anteeksipyynnön  juttu.

Jotenkin siis päädyn siihen ajatukseen, että voimme olla 'vapaita' ja onnellisia kun opimme päästämään irti! Unohtamaan menneet loukkaavat sanat tai teot ja keskittymään elämään tässä ja nyt. Ja haaveilemaan tulevasta. Mitä tai ketä se  hyödyttää että  mietimme sitä mikä on ollut - paitsi tietysti jos teemme sen oppiaksemme virheistämme:). Mutta että oppisimme unohtamaan - se se vasta olisi taito!! Jos toinen sitten uudelleen yrittäisi loukata meitä tai jyrätä tai ahdistaa nurkkaan tai mitä hän sitten yeittääkin - meillä on vapaus valita suostummeko vai käännymmekö pois ja jätämme murheet taaksemme.

Jos meitä on loukattu, ei sitä tarvitse antaa anteeksi - ei se tee loukkausta tekemättömäksi!! Mutta voimme päättää jättää sen taaksemme - elämä olisi aika ihanaa, jos sopivasti unohtaisi ja sopivasti unelmoisi:)