Kuuleeko kukaan?

Ehkä suurin osa ongelmista ihmisten välillä johtuu siitä ettei kukaan kuuntele. Kyllä me oikeasti puhua osaamme, ainakin yritämme, mutta kuunnella ei oikein kukaan jaksa? Me luulemme tuntevamme toisemme niin hyvin, että oikeasti tiedämme etukäteen mitä kukakin aikoo sanoa, eikä siis ole mitään tarvetta kuunnella joka kerta....

Toivottavasti et nyökkäillyt tyytyväisenä äskeistä lausetta lukiessasi, että 'niinhän se on, niinhän se on!' Me emme todellakaan voi etukäteen tietää mitä toinen aikoo sanoa! Voisimme todella hämmästyä jos malttaisimme edes päivän viikosta keskittyä siihen mitä muut puhuvat. Jos siis oikein todella yrittäisimme kuunnella mitä sanottavaa toisella on. Jos emme jäisi kiinni omiin ajatuksiimme, toisen sanoihin, ympäristön häiriöihin tms vaan täysin keskittyisimme ymmärtämään mitä toinen yrittää sanoa. Voisimme osallistua keskusteluun, ei vastaamalla heti omilla mielipiteillä, vaan vaikkapa kysymällä 'tarkoititko siis tätä...?' jotta varmistaisimme käsittäneemme toisen oikein. Väitän, että saisimme ihmissuhteistamme paljon enemmän irti!
Jos emme kuuntelisi siksi että osaamme päättää onko toinen oikeassa vai ei, vaan siksi, että ymmärtäisimme toista.

Joskus tuntuu, että olisi hyvä jos käyttäysimme vaikka vierasta kieltä puhumiseemme, näin joutuisimme oikeasti keskittymään ja kuuntelemaan mitä toinen sanoo.....

Meillä on helposti taipumus 'täydentää toisen lauseita' nopeuttaaksemme keskustelua. Laitamme sanat toisen suuhun emmekä malta odottaa että toinen pääsisi itse lauseen loppuun. Tai muka ymmärrämme mitä toinen oikeasti tarkoittaa, vaikkei sitä sanokaan.... toinen sanoi punainen, mutta tarkotti oikeasti sinistä ... tai ainakin violettia.... teemme johtopäätöksiä toisen puheesta kuuntelematta loppuun, jäämme kiinni omiin tunteisiimme ja lakkaamme kuuntelemasta, haluamme kiihkeästi sanoa jotain väliin ja lakkaamme kuuntelemasta... Kuulostaako tutulta? Minä voin myöntää, että kuulostaa.

Mitä tutumpi aihe, sitä vaikeampaa on kuunteleminen. Jos keskustelemme jostain täysin uudesta jutusta, saatamme malttaa kuunnella jotta ymmärtäisimme. Mutta kun esille nousevat 'ne samat vanhat jutut' lakkaamme kuuntelemasta tarkasti ja nostamme omista ajatuksistamme esiin vanhoja juttuja täydentämään nyt käytävää keskustelua....  Vastaammekin sitten, ei siihen mitä toinen nyt sanoi (emmehän edes kuulleet sitä) vaan siihen mitä toinen sanoi silloin kerran kun asia ensimmäisen kerran nousi esille....

Tai sitten olemme niin puolustuskannalla, että lakkaamme kuuntelemasta ja alamme kehittää mielessämme omaa puolustustamme toisen pään menoksi ja kuunteleminen unohtuu taas kokonaan... Koetamme keksiä yhtä loukkaavia asioita toisesta, tai yhtä vaikeita asioita tai yhtä merkillisiä....Joskus ihmettelen miten mikään asia tulee yleensä hoidetuksi kun ihmiset kuulevat niin vähän!

Ehdotankin, että otamme uuden vuoden lupauksena esille kuuntelemisen taidon. Että lupaamme yrittää oikeasti kuunneella mitä muut puhuvat. Että edes yhtenä päivänä viikosta kuulemme ihmisiä ympärillämme. Ei meidän tarvitse olla aina samaa mieltä, eikä aina kommentoida nokkelasti kuulemaamme. Mutta että KUULEMME on jo iso juttu. Ajattele kuinka ihanalta itsestä tuntuisi tulla kuulluksi!

Rakkaus voittaa kaikki esteet?

Usein sanotaan, että oikea rakkaus voittaa kaikki esteet. Että kaikki on elämässä hyvin niin kauan kun ihmisillä on joku jota rakastaa. Että jos olet aidosti rakastunut et laske euroja, tunteja, hikipisaroita tai muuta sellaista. Ei, oikea rakkaus on sitä, että olet onnellinen siitä, että toinen ihminen on olemassa...

Olen ehkä hieman kyyninen ihminen, mutta joskus tuntuu, että rakkaus todellakin on helpompaa silloin kun ympärillä ei ole hirveästi murheita. En tarkoita sitä, että meillä olisi perhekriisi menossa, päin vastoin. Ehkä sitä juuri silloin uskaltaakin ajatella parisuhteestakin kriittisiä ajatuksia kun on oikein onnellinen oman miehensä kanssa.. Mutta korvaani särähti jotenkin kun pankin  riskienhallinta ihminen kertoi aina nuorille aviopareille sanoneensa, että älkää surko näitä raha-asioita - niin kaun kun teillä on toisenne, on kaikki hyvin!

Teoriassa olen samaa mieltä. Varmasti annan aina saman neuvon itsekin pareille - kun tukeudutte toisiinne, ettekä anna ongelmien tulla väliinne, kaikki on hyvin.

Mutta samalla olen sitä mieltä, että parisuhteen eteen tehtävää työtä on juuri ongelmien ratkominen - huolehdin toisesta ihmisestä ehkä parhaiten kun pyrin (yhdessä hänen kanssaan, jos mahdollista) aktiivisesti ratkomaan ongelmia. Uskon, että tyytyväisyys suhteeseen tulee, ei siitä, että tuudittaudutaan rakkauden pumpuliin, vaan siitä, että yhdessä tuultapäin puskien tehdään työtä onnen olosuhteiden eteen.

Otan ehkä tavallista useammin hyvin toiminnallisen näkemyksen onnellisuuteen - katson, että onnen eteen on tehtävä työtä. Ei vaan puhuttava asioista, vaan tehtävä fyysistä työtä, oikeaa ongelmien ratkomista, tai vaikka yhdessä halonhakkuuta, jos ei ongelmia voi ratkoa. Kaikkia ongelmiahan ei voi ratkoa, mutta aina voi tehdä yhdessä jotain, yhteisen päämäärän hyväksi ponnistellen. Sohvalle jumittuminen, parempien aikojen odottaminen, tekemättömyys ja vain samaan suuntaa tuijottaminen, harvoin vievät parisuhdetta eteenpäin.

Mutta yhteinen tekeminen saattaa auttaa pääsemään umpikujasta eteenpäin, fyysinen toimintaa lisää hyvää oloa, toisen kanssa toimiminen kasvattaa hyvää mieltä ja toiseen tutustuukin paremmin kun tehdään jotain yhdessä. Perheneuvojana voisin helposti keksiä monellekin sopivaa yhteistä toimintaa ihan ilman halonhakkuutakin...

Mutta kun eteen tulee ongelmia, ja kaikille ihan varmasti tulee, ei aina ole helppoa rakastaa ja unohtaa murheita. Ehkä järkevää olisikin lyhyesti käydä yhdessä ongelmat läpi, sanoa kerran mitä sanottavaa kummallakin on, laatia lista siitä, mitä voidaan tehdä asian hyväksi, pieniäkin asioita, ja sitten kääriä hihat ja ryhtyä töihin. Toimettomuus vain lisää ahdistumista ja upottaa syvemmälle suohon. Mutta: kävely ei maksa mitään, lenkille voi aina lähteä, siivoamista riittää useimmissa huusholleissa, silittämisestä puhumattakaan.... ikkunanpesuunkin on hyvä aina välillä hukuttaa murheet. Näin ongelmat ei ehkä ratkea, mutta parisuhde vahvistuu ja siistissä kodissa on helpompi hengittää:).

Toisaalta voi myös aktiivisesti päättää, että rakastaa, vaikka olisi mitä murheita. Että suo itselleen sen lahjan, että rakastaa ja on rakastettu, ettei uhraa koko elämäänsä murheille... Sillä uskon siihenkin, että rakastaminen vaatii aina välillä aktiivista päätöstä rakastaa, no matter what, niinkuin englanniksi sanotaan. Mutta se on itsessään jo kokonaisen blogin arvoinen aihe, ehkä siitä seuraavalla kerralla.

tässä ja nyt

Kuuntelin eilen aamulla Hämeen radiosta todella mielenkiintoista haastattelua missä tuore väitöskirjantekijä totesi koulun suurimmaksi ongelmaksi sen, etteivät opettajat osaa olla läsnä tilanteessa tässä ja nyt. Että asiat kyllä osataan ja hallitaan mutta ihmissuhdetaitoja ei sitten osatakaan. Jostain syystä en todellakaan ollut hämmästynyt kuulemastani, päinvastoin. Yli kahdenkymmenen vuoden opettajakokemuksella varustettuna voin todeta, että väitöskirja varmasti pitää paikkansa.

Valitettavasti sama osaamattomuus tuntuu vaivaavan meitä muutenkin. On niin mahdottoman vaikeaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja niihin ihmisiin joiden kanssa kulloinkin olemme. Ajatus harhailee helposti tulevaan ja/tai menneeseen ja mietimme mitä olisimme voineet tehdä toisin, mitä toinen olisi voinut tehdä toisin, mitä tulevaisuudessa kannattaisi tehdä toisin tai mitä edellytämme toisen tekevän toisin...

Voin rehellisesti sanoa, että varmasti viimeisen vuorokauden aikana olen itsekin syyllistynyt tähän läsnäolemattomuuteen. Kun toinen innoissaan kertoo mitä on tehnyt tai aikoo juuri tehdä, mietin minä (samalla kun tietysti kuuntelen), että mitenköhän sen huomisen siivoamisen oikein järjestäisi.... ja voi kun on ihanaa nähdä kaikki sisarukset viikonloppuna... Ai mitä sanoit? Totta kai kuuntelen! Miten niin en koskaan kuuntele?

  Mutta varsinkin silloin kun sukset menevät ristiin toivoisi ihmisten osaavan keskittyä olemassa olevaan hetkeen! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että tietää jo ennen kuin riita on alkanutkaan, että mukaan raahataan kaikki aiemmat tekemiset, kaikki entiset ihmiset ja muutenkin kaikki asiaankuulumaton! Olisi oikeasti ihanaa keskustella (tai vaikka oikein riidellä niin että kylä raikuu) siitä mikä juuri sillä hetkellä oikeasti hiertää. Joskus mietin tarkkaan viitsinkö edes aloittaa asioiden selvittämistä kun en aina jaksaisi käydä samoja vanhoja asioita uudestaan ja uudestaan läpi.

Samaan hengenvetoon on kyllä myönnettävä, että haluaisin myös, että toinen kuulisi sen mitä sanon, ottaisi sen vakavasti ja reagoisi siihen. Ettei minun sitten tarvitsisi ottaa samaa asiaa esille uudestaan.. Ymmärrän kyllä, että lasten kanssa on tarpeen käydä samat asiat läpi uudelleen ja uudelleen,  uudelleen ja uudelleen. Mutta kahden aikuisen pitäisi osata selvittää asiat joskus loppuun asti. Niin että voidaan oikeesti laittaa piste keskustelun loppuun niin ettei siihen tarvi enää KOSKAAN palata. Onko se niin paljon vaadittu?

Mikä sinut tekee onnelliseksi????

Geo-lehden viime numerossa pohdittiin onnellisuutta ja varsinkin sitä mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Mielenkiintoinen aihe. Harmillisen usein tuntuu, että me ihmiset vaadimme toista ihmistä tekemään meidät onnelliseksi, ihan kuin se olisi varsinkin puolison tärkein tehtävä maanpäällä. Ja aivan kuin meillä itsellämme ei olisi mitään tekemistä asian kanssa.

Minua on jotenkin aina ärsyttänyt moinen vaatimus: miten minä muka voisin tehdä toisen onnelliseksi? Ja tarkoittaako se sitten toisin päin sitä, että aina jos toinen on onneton, se on minun vikani? Tuskin! Kieltäydyn ottamasta moista vastuuta hartioilleni. On tietysti ihanaa olla tärkeä ja todella ihanaa on se jos toinen tulee minun seurastani iloiseksi ja onnelliseksi, mutta nimenomaan tulee itse onnelliseksi. Ei vaan odota minun tekevän jotain taikoja joilla hän tulisi sellaiseksi vaan tulee itse sellaiseksi.

Minua on tietysti syytetty useinkin liiasta itsenäisyydestä mutta silläkin uhalla, että taas todistan sellainen olevani, totean, että ihminen on mielestäni oikeasti  oman onnensa seppä myös avioliitossa tai muunlaisessa parisuhteessa. Tottakai on tärkeää millä tuulella puoliso n ja miten hän meitä kohtelee ja niin edelleen. En kuvittele eläväni tyhjiössä. En tietenkään. Mutta en myöskään suostu uskomaan, että olemme sätkynukkeja joiden naruja puoliso pitelee.

En ole niin naivi, että kuvittelisin ettei millään mitä toinen tekee ole vaikutusta minun onneeni - totta kai on. Mutta ratkaisevassa osassa olen minä itse: minä valitsen miten suhtaudun asioihin, mihin asioihin kiinnitän huomioni ja mitä asioita jään hautomaan. Tim Murphy neuvoi kerran koulutuspäivällä ongelmien ratkaisuun liittyen *love it, change it or leave it*. Todella hyvä neuvo onnellisuuteenkin sovitettuna: jos et voi rakastaa tilannetta, muuta sitä sitä, jos et voi muuttaa sitä ja se edelleen ärsyttää, jätä se. Kävele ulos. Vaihda näkökulmaa. TEE jotain. Usein jo se auttaa olemaan onnellisempi huonossa tilanteessa kun tietää, että on tehnyt tietoisen valinnan jäädä epätäydelliseen tilanteeseen. Että halutessaan voisi kävellä ulos. Jos haluaisi. Mutta nyt ei halua. Oman valinnanmahdollisuuden olemassaolo jo rauhoittaa.

Geo-lehdessä todettiin onnellisuuden avaimena olevan useille ihmisille pitkän parisuhteen. Jo vuosia sitten luin ääneen tutkimustuloksen jossa todettiin niamisissa olevien miesten elävän pidempään kuin naimattomien. Tähän tuolloin murrosikäinen poikani totesi, että ehkä heistä vaan tuntuu siltä... Näkökulma ratkaisee, tässäkin.

Kunpa osaisin olla onnellinen mahdollisimman usein!!!!

Kumppanuus

Viime syyskuun vietin poissa kotoa yksin työlomalla ollen. Kun kauhean pitkän kuukauden olin erossa omasta puolisostani minulla oli todellakin aikaa miettiä mitä hän minulle merkitsee. Päivästä toiseen oli tilaisuuksia pohtia miksi ikävöin häntä ja miksi uskoin hänenkin kaipaavan minua.

Lähes kuukauden ero oli oma valintani - olin ihan itse päättänyt lähteä työlomalle kauas pois suomesta ihan yksin. Etukäteen ajateltuna se kuulosti todella järkevältä vaihtoehdolta - poissa kotoa ollessa minulla olisi aikaa keskittyä omaan kirjoittamiseeni, pitää täydellistä lomaa arjen rutiineista ja keskittyä oman itseni hoitamiseen. Teoriassa todella järkevän kuuloista. Ajatus erosta ei tuntunut etukäteen mahdottomalta - puhelin toimii, nettiyhteys toimii ja yhteydenpito ei nykymaailmassa mitenkään ole mahdotonta.

Kyllähän se kuukausi kuluikin - toisinaan oli ihan mieletön ikävä, toisinaan ei kirjoittamisen lomassa edes huomannut olevansa niin kaukana kotoa. Puhelinlasku on ihan hirmuinen, kun on tottunut jakamaan lähes kaikki ajatuksensa puolison kanssa ei sitä muista olla soittamatta vaikka puhelun hinta on suurempi. 

Se mitä sen kuukauden aikana oivalsin, oli se, että ihaninta tässä suhteessa edelleen on, että olemme yhdessä siksi, että haluamme olla. Pärjäämme hyvin omillamme, tulimme täysin toimeen koko kuukauden yksinkin (molemmilla oli ikävä mutta kumpikin pärjäsi hienosti:)). Tämä suhde siis perustuu yhteiselle kumppanuudelle, sille ajatukselle, että yhdessä olemme enemmän kuin yksin. Että yhdessä olen enemmän minä.

Hieno parisuhde (anteeksi kaikille niille jotka inhoavat tätä sanaa) perustuukin vahvalle kumppanuudelle. Rakkaudelle ja intohimolle, tottakai, mutta ennen kaikkea kumppanuudelle. Toisen tukemiselle. Yhdessä viihtymiselle. Yhdessä tekemiselle. Yhteiselle tulevaisuudelle.

Aivan samoin se kuukausi opetti taas, että kumppanuus ei synny itsestään. Kumppanuuskin tarvitsee yhteisiä kokemuksia, muistoja, luottamusta, kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä. Samoin kuin omaan työhön täytyy välillä satsata ja keskittyä, niin kumppanuuteenkin täytyy välillä keskittyä. Jos koko ajan on kauhea kiire ja ajatukset koko ajan työasioissa ei kumppanuus kukoista. Kumppanuus tarvitsee aikaa ja energiaa!

Minusta on ihanaa olla kumppanuuskouluttaja ja auttaa muitakin löytämään keinoja kumppanuuden hoitamiseen.  Nautin siitä kun saan olla tukemassa erilaisia kumppanuussuhteita, parisuhteita, työkavereita, naapureita tai vaikkapa anoppi-miniä kumppaneita toimimaan toisiaan tukien ja yhdessä eläen! Tätä blogia kirjoittaen yritän jakaa näkemystäni siitä mikä kumppanuussuhteissa on tärkeää!