Aina välillä ihmettelen miten huonosti me ihmiset ymmärrämme toisiamme. Ja miten vähän käytämme aikaa ja energiaa oppiaksemme ymmärtämään toisiamme. Lemmikin metkuihin kyllä perehdymme, saaatamme käydä koirakoulussa, ratsastustunneilla ja vaikka missä kissa näyttelyissä jotta olisimme paras mahdollinen kumppani lemmikille mutta puolisomme ei saa puoltakaan siitä yrityksestä ja panostamisesta!Miten paljon helpompaa elämä olisikaan jos ajattelisimme, että ihmisetkin kuuluvat ,eri rotuihin, ,aivan kuin koirat. Että ajattelisimme, että on olemassa labbibsen tapaisia ihmisiä, susikoiran tapaisia ihmisiä ja kaikkea siltä väliltä.
Suuri osa ihmisten välisistä ongelmista tuntuu alkavan sillä hetkellä kun luulemme, että toinen ihminen on kuin minä itse, että häntä tulee kohdella kuin minua ja että häneltä voi odottaa samoja asioita kuin minultakin.
Emmehän me koskaan ajattele, että pakottaisimme kultaisennoutajan metsästämään - ei, siihen tarvitaan ajokoira. Eikä perhoskoiraa ehkä oteta lintumetsälle. Mutta silti ajattelemme, että oman puolison tulisi taipua kaikkeen mahdolliseen. Metsästämään. Löhöilemään sohvalla. Sieniretkelle. Anoppilaan. Filosofiseen keskusteluun, Lastenhuoneeseen. jne. jne.
Ja surullista on se, kun joku menee naimiseen kultaisennoutajan kanssa ja yrittää 'kasvattaa' siitä tanskandoggia! Ei ehkä kannata ottaa itselleen rakkikoiraa jos oikeasti haluaisi puudelin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti