Anteeksi!?

Olen viime päivät pähkäillyt hirvittävästi anteeksi antamista. Ei niin, että minulla olisi jotain hampaan kolossa enkä osaisi antaa anteeksi, vaan niin, että mietin kenellä on oikeus antaa anteeksi.

Kaikki alkoi siitä kun elämäänsä pohtiva ystäväni ihan viattomasti tokaisi, että hän on tyytyväinen kunhan oppii antamaan anteeksi niille jotka ovat häntä  tavalla tai toisella hyväksikäyttäneet. Normaalisti olisin ollut samaa mieltä - kaunan kantaminen syö energiaa ja pilaa siten elämän laatua...

Jostain syystä kuitenkin mietin tosissani - anteeksi antaminen on aktiivista toimintaa - minulla on jotain jona ikään kuin annan eteenpäin.... siis ANNAN anteeksi - minä teen jotain. Minulla on siis myös valta olla tekemättä. En annakaan, hahaa! Ja jotenkin minua ärsytti tässä tilanteessa ajatus siitä, että anteeksi antaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, ikäänkuin paremmaksi kuin toinen.... Ja sieltä hän jakaa oikeutta - tuolle annan anteeksi, tuolle en... Siis ei ystäväni asettanut itseään minnekään, minä vaan ajattelin, että hän ajatteli, että... äh!

Jos minun mieheni on tavalla tai toisella loukannut minua, hänen kuuluu pyytää anteeksi jotta minä voin sitten antaa anteeksi? Minä siis määrittelen käyttäytymisen säännöt - jos minä loukkaannun, toinen on tehnyt väärin, ja hänen kuuluu katua.. Joo, normaalisti olisin tietysti samaa mieltä, mutta jostain kumman syystä tällä viikolla niin ei  ole. Joku ihme tasa-arvon, tasapäisyyden siemen on hypännyt mieleeni ja kuiskii sieltä, että anteeksi antaminen on jotenkin itsekäs toimenpide!

Älä hermostu vielä, yritän selittää: meidän tulisi ehkä HETI kun toinen tekee jotain mikä syystä tai toisesta ärsyttää meitä sanoa se. HETI. Että nyt vedin herneen nenääni. Ja toinen voi sitten sanoa tekikö sen tahallaan vai ymmärsimmekö väärin. Jos y mmärsimme väärin, ei toisen tarvitse pyytää anteeksi vaan muotoilla sanottavansa uudelleen. Siten kuin alunperinkin tarkoitti. Ja jos hän teki sen tahallan - no, se on sitten taas ihan toinen juttu eikä minään päivänä olisi vain  anteeksipyynnön  juttu.

Jotenkin siis päädyn siihen ajatukseen, että voimme olla 'vapaita' ja onnellisia kun opimme päästämään irti! Unohtamaan menneet loukkaavat sanat tai teot ja keskittymään elämään tässä ja nyt. Ja haaveilemaan tulevasta. Mitä tai ketä se  hyödyttää että  mietimme sitä mikä on ollut - paitsi tietysti jos teemme sen oppiaksemme virheistämme:). Mutta että oppisimme unohtamaan - se se vasta olisi taito!! Jos toinen sitten uudelleen yrittäisi loukata meitä tai jyrätä tai ahdistaa nurkkaan tai mitä hän sitten yeittääkin - meillä on vapaus valita suostummeko vai käännymmekö pois ja jätämme murheet taaksemme.

Jos meitä on loukattu, ei sitä tarvitse antaa anteeksi - ei se tee loukkausta tekemättömäksi!! Mutta voimme päättää jättää sen taaksemme - elämä olisi aika ihanaa, jos sopivasti unohtaisi ja sopivasti unelmoisi:)